maanantai 25. maaliskuuta 2013

Kuinka minusta tuli purjehtija


Ihan aluksi minulla oli aivan tasan tarkkaan sama fiilis kuin Laivakoiralla spinnukurssilla. A-P-U-A, mikä määrä köysiä! Miten ikinä opin hahmottamaan, mitä niillä kaikilla tehdään?

Meillä alkaa nyt kolmas purjehduskesä. Kun aloitimme, en ollut koskaan ollut purjeveneessä. Meillä oli ollut pieni moottorivene, mutta siellä en koskaan tehnyt mitään muuta kuin laittanut fendarit ja mennyt maihin kiinnittämään köysiä, jotka mies oli laittanut valmiiksi. Ajatus purjehduksesta lähti siitä, että halusimme tehdä pidempiä retkiä. Halusimme myös veneillä vähän kauemmaksi. Miestä kiehtoi purjehdus muutenkin, mutta meitä kannusti päätöksenteossa myös se, että asuttavan purjehdusveneen saa huomattavasti edullisemmin kuin asuttavan moottoriveneen. Aloimme etsiä aloittelijoille sopivaa purjevenettä sopivan budjetin sisällä ja löysimme Båtin. Avance 24:n lisäksi meillä oli vaihtoehtoina muun muassa Finn 26 ja Albin Express. Perämoottorilliset vaihtoehdot suljettiin pois aika nopeasti. Kovassa merenkäynnissä perämoottori hyppii vedestä pois. Sisäkoneella oli meidän tarpeisiimme nähden etuna myös sähköntuotanto - akut saa ladattua kunnolla. Sähköä tarvitsemme muun muassa jääkaappiin ja kunnon lämmitykseen. Myöhemmin, purjehduskurssilla perämoottorillisella veneellä ajettaessa minä huomasin myös, että tällaiselle lyhyelle ihmiselle perämoottori on hankala, jos pitää ohjata ja samaan aikaan käyttää konetta. En vain yletä! Varmasti joku, joka on ikänsä purjehtinut, ei edes huomaa moista asiaa vaan vain hoitaa sen jotenkin, mutta minulle, aloittelijalle, se tuntui yksinkertaisesti liian vaikealta. 



Kun ostimme Båtin, halusin alusta asti oppia tekemään kaikkea. Naisten rooli perhepurjehduksessa tuntuu usein jäävän siihen, että mies purjehtii ja nainen sitten katsoo lasten perään, hoitaa ruuat ja muun oheissälät. Se on varmasti oikein hyvä työnjako ja nuo ovat tärkeitä tehtäviä kokonaisuuden kannalta, ei siinä mitään. Monesti kuulin kuitenkin, että tähän oli päädytty, koska mies ei joko antanut osallistua purjehdukseen tai että nainen ei halunnut ja/tai tiennyt veneen käsittelystä mitään. Moni kertoi, että perhe oli purjehtinut vuosikausia, mutta nainen ei kokenut osaavansa yhtään mitään varsinaiseen purjehdukseen liittyvää. Itse olen sitä mieltä, että minun pitää osata kaikki samat perusasiat kuin miehenikin, ihan jo turvallisuussyistäkin. Jos toinen saa vaikkapa puomista päähänsä ja menee toimintakyvyttömäksi, niin haluan todellakin, että osaan käsitellä venettä aiheuttamatta lisävaaraa ja saan vielä apuakin kutsuttua ja ajettua veneen lähimpään sopivaan rantaan, jos mahdollista. Purjehduksesta saa myös niin paljon enemmän irti, kun ymmärtää vähän sen päälle. 

Toivottaisinkin kaikille naisille, jotka kokevat purjehduksen olevan jotenkin vaikeaa, rohkeutta kokeilla, oppia ja oivaltaa. Itse olen kokenut nauttivani merellä olosta aina vain enemmän, kun olen oppinut lisää.  Miehille taas toivoisin kärsivällisyyttä antaa naisten kokeilla ja hahmottaa rauhassa. Jos kukaan ihminen, oma tai jonkun muun vene ei ole vaarassa, niin ei pieni kämmäily mitään haittaa. Isolla selällä, jossa ei ole kiviä, voi huoletta ajella siksakkia, kun ei ihan vielä ymmärrä, miten vene kääntyilee suhteessa pinnan asentoon. On lannistavaa, jos mitään ei ehdi oivaltaa ennen kuin toinen jo puuttuu tekemiseen. Pitäisi myös hyväksyä se, että erilaisista ihmisistä voivat tuntua vaikeilta erilaiset asiat. 




Båtissa ei ollut rullapurjetta, kun hankimme sen. Ensimmäisen kesän purjehdimme melkein kokonaan fokalla ja genoalla. Aivan aluksi veneen hallitseminen muualla kuin tosi isoilla selillä, jossa ei varmasti ollut mitään, johon törmätä, tuntui minusta liian pelottavalta ja niinpä mies oli pinnassa ja minä skuuttasin. Purjeiden kiinnittäminen ja irroittaminen, samoin kun viikkaaminen, olivat minun hommiani. Aina välillä harjoittelin ohjaamista. Mies antoi minulle jonkin kiintopisteen, jota kohti ohjata ja keräsin kaiken rohkeuteni. Mikä siinä tuntui sitten niin pelottavalta? En tiedä. Jotenkin minusta vain tuntui siltä, että onnistun kaatamaan veneen, vaikka järjellä ajatellen tiesin, ettei niin kävisi. Mutta pelothan ovatkin usein ihan irrationaalisia. Skuuttaaminen tuntui helpolta - kiristin tai löysäsin miehen ohjeiden mukaan. Purjeen saaminen alas kauniisti viikattuna ja pussiin oli ensimmäisiä onnistumisen elämyksiä.

Kun taitoni ja uskallukseni kasvoivat, ohjasin entistä enemmän. Ihan kapeilla väylillä melkein heitin pinnan takaisin miehelle, mutta muuten olin jo melko itsevarma. Viime kesänä vaihdoimme sitten paikkoja. Minä olin pääasiassa pinnassa ja mies skuuttasi. Se on minusta parempi työnjako meille, koska miehellä on niin paljon enemmän voimia. Ei tarvitse kaivaa vinssin kampiakaan niin usein käyttöön. 


Viime kesänä ohjaaminen alkoi tuntua jo niin luontevalta, että saatoin säätää purjeita tai katsoa merikorttia samalla kun ohjasin, eikä minulle tullut paniikkia, vaikka mies menikin laittamaan ruokaa tai muuten pois välittömästä läheisyydestäni ajon aikana. En oikein osaa verrata tuota tunnetta muuhun kuin kytkimen käyttöön autossa. Autokoulun alussa tuntui siltä, että kaikki energia menee kytkimen miettimiseen ja siihen lähteekö auto kengurubensalla hyppien liikennevaloista liikkeelle. Koska se painetaan alas, miten hitaasti pitää nostaa, sammuuko auto? Mäkilähtö oumaigaad! Sitten se vain tuli helpommaksi, sitä pystyi jopa seuraamaan liikennettä samalla ja jossain vaiheessa sitä huomasi, ettei koko kytkintä ollut ajatellutkaan kertaakaan ajamisen aikana. Niinpä olen yrittänyt ajatella autolla ajamista aina, kun joku purjehdukseen liittyvä asia on hirvittänyt. Kaiken oppii kyllä, mutta oppiakseen on pakko vain tehdä.


Tulevana kesänä ajattelin, että voisin yrittää alkaa itse hahmottaa sortoa. Tähän asti mies on antanut minulle kiintopisteen, jota kohti ajaa, kun tuuli on sortanut paljon. Havaitsen kyllä itsekin, että sitä tapahtuu, mutta määrää on vaikeaa arvioida. Lisäksi pitää taas ajaa vene rantaan aina silloin tällöin. Se on edelleen sellainen vähän hui-juttu ja helposti heitän pinnan miehelle ihan viime hetkellä, vaikka olisin kuinka päättänyt uskaltaa. Rantautumiseen liittyy minulla pelko siitä, että en saa venettä pysähtymään ajoissa ja törmään joko laituriin tai jonkun muun veneeseen. Ihan suvereeniksi skiglariksi en siis todellakaan sanoisi itseäni ja harjoittelen yleensä mieluusti silloin, kun rannassa ei ole muita. Se täytyy kyllä sanoa, että purjehtijat ovat todella mukavaa porukkaa, aina joku on valmiina ottamaan köydet vastaan ja osoittamassa, mihin mahtuu ja kertomassa, kuin monta metriä rantaan on. 


Täsäs on vielä loppuun pieni sanasto purjehdukseen liittyen teille, jotka olette sellaista pyytäneet. Nämä sanat vilahtelevat purjehduspostauksissani. Toivottavasti tämä auttaa maakrapujakin seuraamaan juttujani paremmin. 

Skuutti 
Köysi, jolla hallitaan purjetta. Sitä kiristetään tai löysätään tarpeen mukaan. Skuuttaminen on siis purjeen säätämistä.
Pinna
Meidän venettämme ohjataan sellaisella puukeppulalla. Se on nimeltään pinna. Kaikissa veneissä ei siis ole ruoria.


Vinssi ja kampi
Jos on kovempi tuuli, niin purjeita voi olla vaikeaa saada omin voimin tarpeeksi kireiksi. Purjeiden skuutit kierretään aina vinssin ympärille, jotta niitä saa kiskottua riittävästi. Kampi on sitten se lisäkappale, joka otetaan käyttöön vinssin kiertämiseksi, jos voimat eivät muuten riitä. Ylläolevassa kuvassa vinssi on tuo pyöreä. 

Fokka ja genoa
Erilaisia keulapurjeita kutsutaan erilaisilla nimillä. Keulapurje on se etummaisena veneessä näkyvä purje. Nyt meillä ei enää ole montaa erilaista purjetta vaan rullapurje, jota ei joka kerta nosteta ylös vaan joka on koko kesän ylhäällä ja rullalla. Sitä avataan sitten tarpeen mukaan. Jos tuulee tosi kovaa, sitä avataan vähemmän ja jos tuulee vähemmän, se avataan kokonaan. Purjeen pinta-alan pienentäminen on reivaamista

Spinnu eli spinaakkeri
Spinnu on se pallopurje, joka on yleensä iloisen värinen ja pallon muotoinen. Sitä käytetään lempeällä myötätuulella. Spinnu on minun lempipurjeeni. 

Isopurje
Isopurje on sitten se purje, joka on ihan kiinni mastossa. Isopurjeen alareuna on kiinnitetty siihen pahamaineiseen puomiin, joka voi kopsahtaa päähän. Kopsahdusvaara on todellinen, kun tuuli tulee suoraan veneen takaa. 

Venda
Käännös vastatuuleen ajettaessa

Jiippi
Käännös myötätuuleen ajettaessa

Fendari
Lepuuttaja eli se satamissa veneen kyljissä roikkuva pömpylä

24 kommenttia:

  1. Tosi hyödyllinen toi sanasto, koska mä en ole eläissäni ollut varmaan edes kymmenen metrin päässä purjeveneestä, joten mitään käsitystä noista ei ollut, paitsi ehkä tuo vinssi ja kampi oli sellaisia, jotka oon osannut päätellä ihan itse.

    Olisi kyllä mukavaa, joskus purjeveneen kyytiin päästä, mutta kukaan tuttukaan ei harrasta, vaikka täälläkin purjehtijoita jonkun verran tuolla järvellä käykin. Mutta ehkä tässä elämässä vielä ehtii tutustua ihmiseen, joka purjehtii. (Hmm, tjaa meidän firmassa on kyllä olympiapurjehtija, josko häneen yrittäisi tutustua salakavalasti :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti lyöttäydyt olypiapurjehtijan seuraan! Haha, mä olisin mennyt jo kaveeraamaan. :D

      Poista
  2. Miksei ole jo kesä!!! Niin alkoi tekeen mieli taas merelle. Minulle on myös tuo rantautuminen sellainen hui hui juttu. Mielummin hypin laitureille ja kiinnittelen köysiä ja mies saa ajaa. Tosin, olen ajatellut ihan samaa, että pitäisi kokeilla, jos kipparille sattuu jotian, niin pääsisi edes rantaan =)

    Ihania kuvia jälleen! Nautin suunnattomasti niiden katselusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, miksei! Mä ajan väkisin rantaan veneen muutaman kerran kesässä, että pysyy joku touchi siihen, mutta en kyllä erityisesti nauti siitä. Pitäis taas vaan ajatella, että niinpä vain musta tuli oikein hyvä taskuparkkeeraajakin, vaikka autokoulussa sitä ei olisi uskonut kukaan. :)

      Kiitti! :)

      Poista
  3. Jos jäisi mieleen edes skuutti ja pinna. :D Mielelläni luen näitä purjehdusjuttuja vaikka en mitään ymmärräkkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onneksi voit sitten palata tähän sanastoon, ei se tästä mihinkään häivy. :) Yritän tästä eteen päin laittaa myös uusiin postauksiin selitykset, jos tulee sanoja, joita tässä ei ole.

      Poista
  4. Meillä se menee sillai, että mä yritän pysyä siellä ruoanlaitto-osastolla. Aluksi kuului aina Apua!Tuu tänne! ja mä vastasin että enkä tuu, kyllä sä osaat. Naiset tuntuu kuvittelevan monesti etteivät osaa jotain, vaikka ei nää miesten hommat nyt niin suurta lahjakkuutta vaadi :) Kaikkeen kyllä pystyy, jos vaan haluaa pystyä! Musta on ihan loistavaa rantautuessa seistä siellä keulassa narun jatkona. Oon pyytäny vaimoa huutamaan, että hyppää s-tana, mutta ei oo kehdannut... Ja vanhat ukot tuijottaa. Ainoa, että meillä on se perämoottori, mihin vaimon on hankala ylettyä ja se on hankala muutenkin (moottori, ei vaimo).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä te! Sun asenne on huippu, mutta sähän oletkin pro. Joskus musta tuntuu, että ne tietynlaiset kaikkitietävät miehet ei välttämättä oikeasti ole ihan niin asiantuntevia kuin itse haluavat uskoa.

      Se on ihan totta, että me naiset ei jostain syystä usein ihan uskota omiin kykyihimme. Ehkä siinä painaa vielä jonkinlainen historiallinen painolasti, että meidänkin kulttuurisessa viitekehyksessä naisia on pidetty itsenäisinä, ajattelevina ja ihan täyspäisinä olentoina vasta viimeiset sata vuotta ja vieläkin joissain yhteyksissä joutuu edelleen todistelemaan, että kyllä sitä voi jotain jostain tajuta, vaikka onkin nainen.

      Poista
  5. Tuo sun asenne, että pitää osata ja pitää saada harjoitella, on kyllä tosi tärkeä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä kun muistais sen asenteen aina kun on vähän vaikeampi rantautuminen edessä... :D

      Poista
  6. Perämoottorillisen purjeveneen omistajana allekirjoitan kyllä täysin nuo sisäkoneen tarjoamat hyödyt. Perämoottorissa on toki omat etunsa (edullinen hinta, helpot huollot, ym.), mutta itsekin ajelisin mieluummin sisäkoneella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sisäkoneen huoltaminen on kyllä vähän sellaista äheltämistä. :D Meillä on onneksi ihan hyvä yhteistyö siinä, mutta silti...

      Poista
  7. Mahtavan tsemppaava teksti, kiitos siitä! Mä olen toistaiseksi ollut sitä mieltä että olen vaarallinen merellä koska en ymmärrä vielä purjehtimisesta mitään. Mies on ystäviensä kanssa purjehtinut 3 kesää ja olen onnistunut välttämään nuo hallintahommat... Mutta pakkohan se olisi kun vene kumminkin omistetaan, ja kiinnostustakin on. Joten ehkä nyt jo tulevana kesänä opettelen saloja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettele ihmeessä, ihan varmasti opit! Ei kaikkien tarvitse olla mitään supertrimmaajia ja merikarhuja, mutta perusasiat olisi hyvä osata. Sitten saattaakin ihan salaa innostua itsekin oppimaan lisää. :)

      Poista
  8. Hyvä postaus. Tuosta saa hyvin kuvan siitä, miten vaativaa purjehtiminen oikeasti on. Toki sellaiselle, joka on jo pienenä kasvanut pinnaan kiinni, se voi tuntua helpolta, mutta kaikkihan on helppoa kun osaa. Meillä on veneessä ollut liiankin perinteiset roolit lähinnä lasten takia. Kun vaimo on saanut lapset päiväunille, olen mielusta antanut hänelle ansaitsemansa lepohetken kirjan/lehden parissa reunalla auringossa istuskellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on aikamoinen etu, jos on vauvasta asti purjehtinut. Lapsella on niin eri kapasiteetti oppia!

      Onhan noi roolit ihan perustellut monella, en mä sitä sano. Jokainen perhe jakaa hommat kuten parhaaksi katsoo. Haluaisin vain rohkaista naisia, että opettelisivat edes perusasiat - ne oppii ihan varmasti ja on itselläkin turvallisempi fiilis ja samalla saattaa innostua jostain aivan uudesta. Me naiset kun monesti ajatellaan, että ei osata tai voida osata, vaikka ihan hyvin voitaisiinkin. :)

      Poista
  9. Kirjoitin just kilometrin pituisen kommentin, jonka iPad päätti hävittää taivaan tuuliin... Eikä ollut edes eka kerta, mä en varmaan koskaan opi :( Mutta tunnustan olevani sellainen "apua, en mä varmaan osaa" -nainen, vaikka oikeasti tiukan paikan tullen en ole vielä kertaakaan jäänyt pulaan. Mieskin on monta kertaa todennut, että eniten treenaamista kaipaisi itseluottamus. Tosin pinnaan kiinni kasvaneena ties kuinka monennen polven merikarhuna miehen onkin varmaan helppo luottaa omiin purjehdustaitoihinsa, mutta mulla ei ole yhtä paljon kokemuksen tuomaa (itse)varmuutta, vaikka en ihan aloittelija olekaan. Me taidetaan muuten olla aika poikkeuksellisia perhepurjehtijoita siinä mielessä, että perheellistymisen myötä vaihdettiin sisämoottorillinen iso perhevene perämoottorilliseen pieneen kisapulkkaan, mutta hetkeäkään ei olla kaduttu.Ja miehen patenttiratkaisu perämoottorin ongelmiin kovassa merenkäynnissä on käyttää moottorin sijaan purjeita, koska "ei se mikään moottorivene ole, ei sitä ole tarkoituskaan koneella ajaa" :D Saman rautaisen itseluottamuksen ja pragmaattisen otteen kun saisi siirrettyä pikkumatruusille ja minimatruusille...

    /Gitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tykkää kommentoida iPadilla ollenkaan, kun se bugituksen määrä on niin järkyttävä. Menee ihan hermot!

      Mä luulen, että suurimman osan naisia ongelma on nimenomaan se, että luullaan ettei osata, vaikka osattaisiin oikein hyvin. Me ollaan ehkä itsekriittisempiä kuin miehet, jotka monesti vaan menee ja tekee.

      Haha, kyllä mekin yleensä kovemmassa merenkäynnissä mennään mieluummin purjeilla (kuten tietty aina), koska se nyt vain on miellyttävämpää.

      Poista
  10. Kivasti kirjoitettu. Olen kanssasi aivan samoilla linjoilla, että olen halunnut oppia asiat ihan turvallisuudenkin kannalta! Lisäksi kuten kirjoitit purjehduksen oppiminen lisää omaakin kiinnostusta lajiin. Oma lähtöajatukseni oli, että kun on autoakin oppinut ajamaan, niin ei kai purjehdus voi olla ylivoimaista oppia. Hyvänä tukena oppimiselle olen kokenut navigoinnin teoriakurssit: saaristolaivuri ja rannikkolaivuri. Käytännön harjoittelua on ihan hyvä tehdä miehen kanssa. Jossakin vaiheessa ajattelin, että perherauha säilyy paremmin, kun opettajana on joku muu kuin oma mies. Kävin perämieskurssin, joka mielestäni ainakin minulle teki hyvää. Se antoi paljon itsevarmuutta. Nyt olemme käyneet myös pienissä leikkimielisissä purjehduskisoissa. Yleensä kolmen tai neljän hengen miehistöllä. Näissä kisoissa oppii myös hyvin paljon... kantapään kautta. Yhden kesän olin pyhittänyt rantautumiselle. Olin päättänyt oppia sen. Muutamia kertoja rantautuessani oli todella kova tuuli, mutta päättäväisyydellä ja hyvillä ohjeilla sivusta nekin sujuivat täysin ongelmitta. Nykyään olen jo aika ylpeä rantautuja. Nautin veneissä ja rannalla seuraavien katseista, kun lapset laittelevat fendareita ja äiti ajaa veneen rantaan. Toivotan siis sinulle paljon rohkeutta rantatumisiin, uskon, että ne menevät oikein mallikkaasti! Tulisipa kesä jo pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä, susta tuli kertaheitolla mun idoli! :)

      Toi how hard can it be -asenne on kyllä hyvä, sitä me naiset monesti tarvittaisiin lisää. Usein kysymys tuntuu olevan nimenomaan uskalluksen ja rutiinien puutteista, eikä siitä, että joku nyt vain olisi niin ylivoimaisen vaikeaa. :)

      Mä yritin pyhittää viime kesää rantautumiselle, mutta jänistin liian usein. Nyt taas pitää ottaa uusi tsemppi.

      Poista
    2. Heh heh. Olet ihan oikeassa, että miehillä tuntuu olevan enemmän tuota asennetta, että kyllä minä osaan. Olet varmasti huomannut, että ei heidänkään rantautumiset aina aivan virheettömiä ole. Muutama onnistunut hieman vaikeampi rantautuminen lisää sopivasti itseluottamusta ja siitä se lähtee. Sinä olet hyvä, usko pois ;-) Kyllä me naiset osataan ihan mitä vain, jos haluamme!

      Poista
  11. Kiitos selkeyttävästä sanastosta, miten noilla onkin noin hankalia nimiä :D Poikaystäväni osti viime kesänä purjeveneen kaveriporukalla ja uhkaili, että mekin purjehditaan ensi kesänä sillä. Nyt voin sitten hämmästyttää poikkiksen latelemalla alan sanastoa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olepas hyvä! Kyllä sen sanastonkin oppii yllättävän äkkiä, mutta se vaatii minusta sen, että pääsee veneeseen ja yhdistämään mielessä pyörivät orvot sanat johonkin konkreettiseen. :)

      Ja jee, teille tulee kiva kesä!

      Poista
  12. Tätä on kiva lueskella kun oottelee, että ikirouta sulaisi pois:
    http://janne.timonen.net/pujehdussansto.htm - meillä alkaa neljäs kausi ja aika samoissa mennään. Rantautumista pitäisi oikeasti allekirjoittaneen harjoitella. Mutta meillä on toi peräprutku, joten sen hallinta tuntuu itsestäkin hankalalta ajatukselta muiden manooveerien ohessa. :(

    Kohta on pakko tulla kesä ja vapaat vedet.

    VastaaPoista

Kiitos päivän piristyksestä eli kommentista!