tiistai 1. lokakuuta 2013

Mylläkkä



Mainitsin viime viikolla päänsisäisen mylläkän. Se on kasvanut siellä jo jonkin aikaa, eikä tätä turhautumista poisteta juoksulenkeillä. Tykkään noin pääsääntöisesti pitää henkilökohtaiset asiat poissa blogista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen, koska en vain yksinkertaisesti voi olla ainoa, joka on samassa tilanteessa. Ehkä joku saa tästä ajatuksia ja apua itselleen, ehkä minäkin saan. Mielestäni yksi parhaista puolista blogin pitämisessä on vuorovaikutus. Nautin yleensä valtavasti kommenttien lukemisesta ja tuskastun, jos en ehdi vastaamaan niihin ajoissa. Minusta on mahtavaa, jos kommenttiboksissa syntyy keskustelua. Olen itse oppinut paljon ja löytänyt uusia näkökulmia. Sitä samaa toivon nytkin. 


Jotkut vakkarilukijoistani ehkä tietävätkin, että haaveilen kovasti siitä, että tekisin jonain päivänä oman alani töitä. Omaa alaani ovat suomen kieli ja viestintä, niitä opiskelen. Olen erityisen kiinnostunut viestinnästä. Sitä ei varmasti monikaan tiedä, että olen hakenut alan töitä jo jonkin aikaa, itse asiassa melko pitkäänkin. En nyt ihan täysillä, mutta tosissani kuitenkin. Joissain rekryprosesseissa olen päässyt ihan loppukahinoihin saakka, joihinkin hakemuksiin en ole saanut edes vastausta. Aina, kun olen päässyt vähän pidemmälle prosessissa, olen pyytänyt palautetta, jotta voisin kehittyä. Mitä ominaisuuksia minulla pitäisi vielä olla? Mitä juuri tähän tehtävään vaadittiin? Mitä minulta puuttui? Minkälaista osaamista minun kannattaisi yrittää kerryttää lisää? Tavallaan vastaukset ovat olleet rohkaisevia. Osaamiseni, työkokemukseni ja koulutukseni ovat kaikki olleet oikein hyviä. Mutta se ei vain riitä. Aina on nimittäin löytynyt joku, jolla on jo ollut kokemusta juuri samankaltaisesta tehtävästä. Ja se, jos joku on lannistavaa. Miten voin ikinä saada sitä kokemusta, kun en koskaan pääse eteenpäin? Miten sellaista vastaan kilpaillaan? Olin varautunut siihen, että uuden työpaikan saaminen voisi kestää, mutta en todellakaan osannut ajatella, että yli vuoden työnhaun jälkeen olisin edelleen samassa pisteessä. 

Tuntuu kauhealta tunnustaa, että on epäonnistunut tavoitteidensa saavuttamisessa. En tiedä miksi se tuntuu jotenkin nololta. Ehkä salaa sisälläni kuitenkin ajattelen, että minussa on jotain vikaa. Järki sanoo, että hyviä paikkoja on vähän, hyviä hakijoita paljon ja kilpailu todella kovaa. Tunne sanoo, että mitäs sinä nyt oikein luulit itsestäsi. Vietin viikonlopun lukien Sheryl Sandbergin Lean In -kirjaa ja koin oikein kunnon ahaa-elämyksen. Meille naisille on itse asiassa aika tyypillistä ajatella noin. Jopa todella vaikutusvaltaiset ja menestyneet naisjohtajatkin saattavat joskus pelätä, että kohta kaikki huomaavat, etteivät he ole ollenkaan tarpeeksi päteviä tehtäväänsä. Siksikin haluan avata tämän keskustelun, ehkä pääsisimme yhdessä tuosta ikävästä ja nakertavasta oman osaamisen vähättelystä eroon. Edelleenkään en nimittäin usko olevani ainoa nainen, joka käy läpi näitä tuntemuksia. Kirja on muutenkin antoisaa luettavaa. Olen saanut siitä sellaisia ajatuksenaihioita, joita olen jalostanut muun muassa ideoiksi siitä, mitä tuon tästä eteen päin enemmän CV:ssä ja hakemuksissa esille. Minun täytyy antaa konkreettisempia esimerkkejä siitä, mitä osaan ja miten voisin olla hyödyksi niille firmoille, joihin haen.  Sandberg rohkaisee ottamaan riskejä työelämässä. Tämä postaus on sellainen miniriski, harjoittelen tällä. Kerron ääneen, mistä haaveilen ja miten olen kompastunut, vaikka joku nauraisikin. Olen pyöritellyt tätä postausta muutaman päivän luonnoksissa, nukkunut yön yli, muokannut ja ollut jo melkein sitä mieltä, etten julkaisekaan sitä. Olenhan itse saanut sen pahimman alakulon ja lannistumisen jälkeen uutta virtaa ja uusia ideoita. Päätin nyt kuitenkin julkaista, koska edelleen tykkään, että en voi olla ainoa!


Olen puntaroinut erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten nyt jatkan tästä eteen päin. Toki edelleenkin haen töitä ja edelleen uskon, että ennen pitkää se oikea paikka kyllä löytyy, mutta voisinko odotellessani ehkä työllistää itse itseni, ainakin osittain, kokemusta saadakseni? Minun on selvästi oltava vielä aktiivisempi, ehkä jopa aggressiivisempi. Viestintäalalle haluavan on myös ehkä hyväksyttävä se, että tulevaisuudessa elanto on revittävä monesta eri lähteestä. Minun on ehkä muokattava omaa ajatusmaailmaani siihen suuntaan, että en enää tule pääsemään vakituiseen työsuhteeseen, jossa minulla on vuosiloma ja kuukausipalkka. Olen jo nyt huomannut sen, kuinka väärässä olen ollut sen suhteen, mitä työnantajat haluavat. Itse olen aiemmin kuvitellut, että monivuotinen ura saman työantajan palveluksessa olisi osoitus lojaaliudesta, mutta se voikin näyttää myös jämähtämiseltä. Koen myös perinaisellista syyllisyyttä siitä, että tohdin haaveilla uudesta urasta, vaikka minulla on jo työpaikka ja moni muu on työttömänä. Olen nytkin työssä, josta pidän ja jossa on paljon hyviä puolia. Se ei vain ole sitä, mitä haluan loppuelämäni tehdä. Paljon omien ajatusten revisiointia on siis vielä edessä. 

Minusta olisi tavattoman kiinnostavaa kuulla, miten te, jotka olette unelmienne duuneissa, olette päätyneet niihin. Miten muut käsittelevät niitä turhautumisen tunteita, kun on jälleen saanut yhden ei kiitos -kirjeen? Minkälaisia ajatuksia teillä ylipäätään on tämän päivän työelämästä, työnhausta, urakierrosta? Sana on vapaa!

Translation: Sorry, this one is only in Finnish.

122 kommenttia:

  1. Kiitos että kirjoitit aiheesta, jonka kanssa itsekin painiskelen. Olen lähes samanlaisessa tilanteessa, minulla on ns hyvä työpaikka ja olen nyt hakenut yli vuoden uutta, koska haluan muutosta ja kehittyä lisää hieman toisenlaisissa tehtävissä. Olen joutunut toteamaan, että pitkä kokemukseni ja monipuolinen osaamiseni – jolla luulin olevani tosi vahvoilla – ei olekaan usein se mitä haetaan. Minulla paha miinus näyttäisi olevan paperien puute, vaikka tiedän olevani todella hyvä siinä mitä teen ja opin jatkuvasti uutta ja sovellan sitä työssäni. On ollut vaikea myöntää tuo tosiasia ja tuntemukseni ovat olleet täsmälleen samanlaisia. Ei kiitos, eli pakit tuntuvat aina pahoilta, sille ikuisuuskysymykselle ei voi mitään. Mutta sen ei saa antaa lannistaa, se on tosiaan niin kuin sanoit, joku muu on sopivampi siihen. Se ei ole henkilökohtaista, se pitää muistaa. Tsemppiä sinulle ja meille kaikille muille samassa tilanteessa oleville! Kiva että avauduit!
    Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on se sama paperien puute. Ja on turhauttavaa, että en voi tehdä sille asialle muuta kuin odottaa kärsivällisesti. Mulla puuttuu enää pari viestinnän aineopintojen kurssia ja virkamiesruotsi. Ensinmainitut olisin tehnyt kirjatentteinä aikaa sitten, jos olisin voinut. Vaan kun olen humanistisen tiedekunnan pääaineopiskelija ja viestintä on valtsikassa, joka on blokannut sen sivuaineena kaikilta muilta paitsi valtsikan omilta pääaineopiskelijoilta. Niinpä olen täysin avoimen puolen kurssien varassa ja nyt näyttää siltä, että kandin paperit menevät kevään puolelle, mikä on tosi ärsyttävää, eikä ainakaan auta tässä tilanteessa.

      Tsemppiä sulle myös!

      Poista
  2. Mielestäni tämä postaus kuvastaa sitä kuinka rohkea olet kun tuot ajatuksesi näin julkisesti esille. Blogisi on myös hyvä osoitus siitä kuinka hyvin hallitset viestintäalan taitoja. Sinulla on valtavasti lukijoita, luulisi senkin olevan meriitti. Itse ainakin ajattelisin sen olevan sellainen. Tulin ajatelleeksi tekstiäsi lukiessa, että kuinkakohan monta työpaikkaa sinulta on mennyt ohi sen vuoksi, että joku toinen onkin saanut sen suhteilla eikä välttämättä omilla taidoillaan. Pidä tiukasti kiinni unelmastasi ja uskalla hypätä myös tuntemattomaan. Sinulla tuntuu visioita riittävän :) Ja se on totta, että naiset useimmin vähättelevät omaa osaamistaan vaikka siitä pitäisi olla ylpeä. Ja ehkä ylipäätään suomalaisessa kulttuurissa katsotaan kieroon henkilöä, joka tuntuu arvostavan itseään terveellä tavalla...Mielestäni et ole epäonnistunut tavoitteiden saavuttamisessa vaan pohdit miten saavuttaisit ne paremmin! KEEP CALM AND DREAM BIG!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sofianeiti! Mä luulen, että en ole osannut tuoda tarpeeksi esille hakemuksissani sitä, kuinka paljon lukijoita on ja esimerkiksi miten hyviä yhteistyökumppaneita mulla on ja on ollut. Jotainhan mun on täytynyt tehdä oikein! :D

      Suhteet ja verkoistoituminen ovat vähän saman kolikon vastakkaisa puolikkaita. Ilman verkostoja en usko kenenkään pärjäävän, joten pitää vain hyväksyä pelin henkin ja koittaa hankkia niitä lisää. :)

      Kiitos tsempeistä!

      Poista
  3. Kiva, että avasit keskustelun aiheesta. Jään itsekin mielenkiinnolla kuulemaan ihmisten kokemuksista ja mahdollisista vinkeistä ja ideoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehkä tästä saadaan joku uusi idea jos toinenkin! :)

      Poista
  4. Moikka, en tiedä onko tästä nyt mitään hyötyä, mutta itse pääsin kirjoitusalan töihin kiinni palkattomien harjoitteluiden kautta. Kävin aikuisiällä Heo lehtityönlinan (vuoden mitttainen), johon kuului sitten viimein kuukauden ilmainen harjoittelujakso. Harjottelusta sai paikan kesätoimittajaksi ja sen jälkeen äitiyslomasijaiseksi ja lopuksi vakinaiseksi. Ei siis ollut puhettakaan, että olisin suoraan saanut jotain vakinaista paikkaa. Siihen tietenkin tarvitaan aikamoinen leap of faith, että uskaltaa jättää normipalkkatyön ja hypätä harjoitteluiden ja sijaisuuksien maailmaan. Toinen reitti on tietenkin friikkuna, olennaista on, että pystyt töitä hakiessasi tosiaan osoittamaan, että ole jo alan ammattilainen (juttunäytteitä julkaistuista ja oikeista lehdistä). Myös kaikki kokemus, vaikka palkaton harjottelu jos niikseen tulee. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka ja kiitos! :) Mulla on itse asiassa jonkin verrankin kokemusta toimittajan hommista freenä. Pitäisi ehkä taas aktivoitua siihen suuntaan. Ollapa kaksikymppinen, niin voisi hypätä johonkin palkattomaan harjoitteluun, mutta kolmekymppisen kustannusrakenteella se on kyllä tosi vaikeaa. Ei se nyt varmasti mahdotonta ole, mutta tosiaan aika paljon saa olla paineensietokykyä, jos aikoo ignoorata asuntolainan, venekustannukset, autovakuutukset sun muut... Mutta toisaalta kyllähän sitä varmasti keinot keksii kun tarpeeksi haluaa. :)

      Poista
  5. Kovasti kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että se unelmien työ ja reitti siihen lopulta löytyy! Blogisi on oiva osoitus siitä, että taitoa sinulla kyllä on, mutta esimerkiksi vallitseva työllisyystilanne ihan oikeasti on todella kammottava. Itse hain töitä yli vuoden ja arvaa miten tämän nykyisen lopulta sain? Minulle soitettiin kotiin työpaikasta, jonka haastattelussa olin vuotta aiemmin jäänyt kakkoseksi ja pyydettiin tulemaan, kun töitä olisi. En väliaikana ollut päässyt yhteenkään haastatteluun, mutta tehnyt toki opiskelut loppuun. Vaikka en tiedä onko niillä papereilla niin kovasti merkitystä muille kuin itselleni. On kiva tietää tehneensä tutkinnon loppuun saakka. Joka tapauksessa, minä teen tällä hetkellä aivan eri juttua kuin koulutukseni ja työkokemukseni perusteella voisi kuvitella. Ja se on ihan ok, sillä se on minulle tietyllä tavalla myös itseni haastamista ja omalta mukavuusalueelta poistumista. Plus että viihdyn työssäni ja saan tehdä toivomaani osa-aikaista viikkoa. Ehkä jokusen vuoden kuluttua eteen tulee taas uusia valintoja ja kaikki aiempi toivottavasti hyödyttää eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työtilanne tosiaankin on ihan kammottava. Eräs ystäväni, joka on paljon mukana rekrytoinneissa, kertoi juuri, että erästäkin ihan tavallista assarin paikkaa haki 120 maisteria. 120!

      Poista
  6. Kiitos ajankohtaisesta ja osuvasta postauksestasi. Työnhaku tänä päivänä on todella haasteellista. Vaatii sitkeyttä, tsemppiä ja positiivista perusluonnetta "nousta ylös" kielteisten vastausten jälkeen. Tunteet vaihtelevat epätoivosta toivoon ja uskoon omasta pärjäämisestä siinä viidakossa.
    Olen itse hakenut töitä reilun vuoden saatuani lähtöpassit yt-neuvottelujen yhteydessä. Olen vähän yli viisikymppinen hum.kand jolla vahva ja laaja osaaminen ja kokemus. Olen lähettänyt kymmeniä hakemuksia ja päässyt noin 6 haastatteluun. Paperini ja meriittini ovat hyvät mutta töitä en silti edelleenkään ole saanut. Itse katson olevani parhaassa työiässä ja äärimmäisen motivoitunut.
    Mieheni sairastui vakavasti samoihin aikoihin kun sain lähtöpassit ja kuoli vajaa vuosi diagnoosista. Keskityin saattohoitoon ja laitoin jonkun verran hakemuksia mutta luonnollisesti kaikki ajatukseni ja energiani oli kotiasioissa. Potkut eivät siinä kohtaa tuntuneet niin pahoilta kuin normaalitilanteessa olisi ollut. Tosin jälkikäteen täytyy sanoa, että tuntui kohtuuttomalta saad lähtöpassit siinä tilanteessa ja varsinkin kun työnantaja tiesi mieheni vakavasta tilanteesta.
    Nyt on työnhaku taas ollut vauhdissa mutta liekö ikä vai mikä mutta vielä ei ole napannut. Edelleenkin, ja väliaikaisista takaiskuista (ei kiitos-vastauksista) huolimatta jaksan uskoa, että jossain vaiheessa kyllä saan mieluisan työpaikan. Onneksi ystäväni tsemppaavat ja valavat uskoa silloin kun itselle tulee heikko hetki.
    Uskon, että kohdallasi kaikki tulee menemään hyvin ja saat toivomasi paikan. Postauksiasi on todella hauska lukea. Pidän ilmaisutyylistäsi paljon ja kirjoituksesi ovat muutenkin monipuolisia ja elävästi kirjoitettu. Itse en ymmärrä esim. purjehduksesta mitään mutta luen aina suurella mielenkiinnolla mitä kaikkea reissuillanne tapahtuu. Toivon sinulle tsemppiä ja luonnollisesti myös onnea työnhakuun ! Tulet varmasti onnistumaan.

    VastaaPoista
  7. Ensinnäkin osanottoni miehesi kuoleman johdosta! Se on varmasti ollut todella, todella raskasta.

    Paljon kiitoksia tsempeistä ja sitä samaa toivotan sinulle. Tuntuu siltä, että näissä ikäasioissa ei vain voi voittaa. Näin kolmekymppisenä nimittäin tuntuu siltä, että olen työnantajille tavallaan tikittävä aikapommi, kun olen tämänikäinen nainen, naimisissa, mutta minulla ei ole lapsia.

    Tunnistan niin hyvin tuon tunteiden aaltoilun. Välillä sitä on ihan tsemppihengessä ja välillä tekisi mieli vain itkeä ja heitellä tavaroita.

    VastaaPoista
  8. Apua miten hyvä postaus! Viestintätaidoissasi ja vaikuttavassa ja vakuuttavassa kirjoittamisessa ei ainakaan ole puutetta. :)

    Itse olen tavallaan unelmieni hommissa juuri aloittamassa, matkallani kohti "lopullista" tavoitetta. Olen ollut alalla ja itse asiassa firmassakin opintojen päättymisen jälkeen, nyt äitiyslomalta hain uutta tehtävää eri yksikössä ja yllätin itseni saamalla paikan.

    Kaksi pointtia siis sulle: hae, hae, hae vaan yhdellä "mutta":lla, ja osin kiitos omasta menestyksestä vähän kuuluu sulle. Allow me to explain...

    Luulen, että jos olet cv:n ja hakemusten kanssa päässyt jo loppukahinoihin, niissä ei ole mitään ns vikaa. Suhteilla ehkä on joku pointti, mutta se ei aina ole mitään niin kamalan nespoottista niinkuin ihmiset maalailevat (mun kilpasiskoina ja -veljinä olleet varmaan pyörittelee päätään, että tietysti ne otti jonkun sisältä, anteeksi). Rekrytoiminen on kallista, virherekrytointi monin kerroin niin. Sisältä/suhteilla ei oteta naapureita tai veljenpoikia, vaan suositeltuja ja luotettavia tyyppejä. Onhan sun cv täynnä suosittelijoita, ja LinkedIn hyvässä jamassa?

    Mutta samalla uskon, että eniten painaa tyyppi: sovitko organisaation kulttuuriin, tiimin jäseneksi, onko kasvupotentiaalia jne. Ja intohimo hommaan. Sekin on ehkä naisten helmasynti. Me ei uskalleta sanoa, että olisin tässä työssä aivan täysi timantti, koska joo olen hyvä kaikessa mitä teen, mutta varsinkin koska kunnianhimoisempaa ja tavoitteellisempaa tyyppiä saa hakea. Rakastan tätä alaa, olen intohimoinen toimialan suhteen, mitä hyvänsä. Intohimo ja persoonallisuus kuuluu näkyä kilometrien päähän. Se on ihan eri asia kuin epätoivoinen/otan-mitä-vaan-töitä. Niinkuin itse sanoit, sulla on hyvä paikka hakea hommia, koska on jo ihan kiva työ jne. Saat luvan kanssa nimenomaan etsiä unelmaasi.

    Ja tässä tuleekin se "mutta": hae sitä mitä haluat. Ehkä joku homma ei olisikaan ollut inspiroivaa? Ehkä joku tiimi olisi ollut täydellisen eri kaliiperia kuin sinä? Ehkä esimiehen kanssa olisi ollut vaikea tulla toimeen? Olen aivan satavarma, että kun se oikea osuu kohdalle, pääset haastattelussa olemaan täydellisen oma, kunnianhimoinen ja loistava itsesi, ja paikka on sinun.

    Ja sitten se toinen (vähän nolo) asia. Aloin keväällä seurata blogiasi siskon linkkaamana, ja olen ollut aivan inspiroitunut. Kesällä puntaroin työkuvioitani ja tunsin valtavas ahdistusta töihinpaluusta ja uranäkymistäni, kun oma työitsetunto oli aivan alamaissa. Mietin Huuma-postaustasi ja ensin masennuin: joku kaunis, tyyliläs ihminen vaan tosta noin aloittaa jotain noin hienoa ja uskaliasta, minä varmaan palaan mammalomalta samoihin hommiin huonoilla etenemismahdollisuuksilla ja mätänen ikuisesti roskassa.

    Ja sitten hiffasin vähän rivien ja kuvien välistä, että sinäkin haet ja teet muutakin ja uuttakin ja haluat kehittyä. Ja päätin muuttaa asennettani: soitin esimiehelle ja kävin keskustelun tulevaisuudesta. Ei mennyt hyvin, vastaus oli lähinnä joojoo, mutta teepä ensin tätä nyt vähän ja katsellaan. Huono vastaus, päätin, ja soitin matriisissa seuraavalle pomolle, ja sanoin että nyt verkot vesille, haluan muuta - ja seuraavan kolmen viikon aikana hain ja sain uusia hommia. Osin tsägää, osin omaa päättäväisyyttä ja täyttä anteeksiantamattomuutta omaa "no muut varmaan jo osaa ja tekee tällaisia hommia, mulle tää olisi ihan uutta" -asennetta kohtaan. En osaa uutta hommaani, mutta osaan muita asioita, joita tarvitaan tämän uuden tekemisessä. Sen lisäksi olen hyvä tyyppi, nopea oppimaan - ja RAKASTAN jo pelkkää ajatusta uudesta hatustani! Hommasin siis tavallaan vähän mies-asennetta. Ja matkin vähän Norppaa.

    Plus, kävin vaatekaupoilla hakemassa sitä lookia mitä haluan töissä olla. Fake it till you make it, eikö niin? Sekin toi lisäpontta, ja siihen mies-asenteeseen hyvät sentit sääriin. ;)

    Eli kiitos, ja tsemppiä.

    Ps. Anteeksi miljoona-pitkä kommentti, toivottavasti saat selvän mitä halusin sanoa. Minä nääs en ole viestinnän ammattilainen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, kiitos, miljoonapitkästä kommentista! :D Sain hyvin selvän siitä, mitä halusit sanoa. Ja samaan aikaan aivan mahtavan upeaa, että ole voinut inspiroida jotakuta noinkin isossa asiassa. Fake it till you make it on kyllä aivan mahtava asenne.

      Mä tavallaan ymmärrän suhteita just nimenomaan sen vuoksi, että rekrytointi ON kallista ja aikaavievää. Totta kai sitä haluaa minimoida riskit ja jos löytyy joku kandidaatti, joka jo tunnetaan, niin tietysti hänet on helppo valita. Mä itse ajattelen sen niin, että se nyt vain on pelin henki ja niillä mennään, turha sitä vastaan on ruikuttaa. Pitää vain itse tutustua ihmisiin lisää. Mulla on mahtava suosittelija (pitäiskö niitä olla enemmän kuin yksi) ja LinkedIn ihan ok. Sillä lailla, että kehtaan sanoa, että toi on mun profiili. :D

      Toi, että on oikea tyyppi, on se, mitä mäkin ajattelen. Mun tekisi joskus mieli huutaa, että harva tehtävä on sellainen, ettei sen vaatimia taitoja voisi kuka vain opetella, mutta se, onko oikeanlainen tyyppi, on paljon vaikeampi opetella. Aaaargh! :D

      Ihan valtavat onnittelut uudesta pestistä sinulle ja kiitos täsät supertsemppaavasta kommentista. Sait mut uskomaan, että perästä tullaan! :)

      Poista
    2. Ole hyvä. :)

      Ja muuten, kokeilepa vaikka sitä että huudat, ainakin kun lähetät seuraavan hakemuksen. Ja pään sisällä siellä haastattelussa. :D

      Ja juu, mun mielestä parikin suosittelijaa cv:ssä ei ole ollenkaan huono asia...? En ole koskaan itse rekrytoinut ketään enkä siis tiedä asiasta siltä kantilta, mutta jos löytyy kaksi niin aina on pari puolta. Ja olisiko mahdollista saada joltain suosituskirjettä? Esim yhteistyökumppaneiltasi blogin kautta? Ylemmissä vastauksissasi sanoit, ettet ole hyödyntänyt ehkä tarpeeksi blogi-tekemisiäsi; nyt lienee sen aika. ;) Isoja nimiä ja projekteja kehiin, enemmän self-help ja pride-kirjoja vielä plakkariin, otat kaikki nämä postauksen kommentit KYLLÄ KIITOS -vastauksina - sulle on tarvetta työelämässä!

      Poista
  9. Hieno ajatusten avaus! Olet rohkea, kun uskalsit ottaa sinulle aran aiheen täällä esille! Olet oikeassa, että naiset ovat usein liian arkoja uskomaan omiin vahvuuksiinsa ja tuomaan niitä esille. Ilmiö on täsmälleen sama, joka on huomattavissa veneillessä. Yhä usein se perheen mies esim. ajaa veneen rantaan vaikka se perheen kauniimpi osapuoli olisi tehtävään vähintään yhtä pätevä. Meidän naisten tulisi uskoa omiin kykyhimme ja tuoda ne arkailematta esille. Oman kokemukseni perusteella, ystäviemme joukossa ne jotka ovat uraa halunneet luoda ja ovat siinä onnistuneet ovat ihmisinä luovia, sosiaalisesti lahjakkaita, liikkuvat kyynerpäätkin edellä, tuovat omia vahvuuksiaan rohkeasti esille ja saattavat olla jopa röyhkeitä. Kolme viimeistä piirrettä ovat niitä, jotka sopivat useimmiten miehiin, kuin naisiin. Tuntuu, että monet työpaikat varsinkin hieman vaativammat menevät kontaktien perusteella. Osa uraorientoituneista ystävistämme (monesti naiset) ovat päätyneet perustamaa oman yrityksen ja pärjäävät niissä hyvin. Joukko ystävistämme on sellaisia (mukaanlukien minä), että he arvostavat elämässä perhettä, ystäviä, harrastuksia ja kaikkea muuta enemmän kuin työtä. Tämän arvojärjestyksen omaavilla henkilöillä ura ei ole se elämän suola, vaan se tulee jostakin muualta. Toisaalta työ ei myöskään aiheuta unettomia öitä, eikä sähköpostitulva pilaa lomamatkoja. Tätäkin kannattaa miettiä, mikäli suunnittelee perheen perustamista jossakin vaiheessa. Nykyään työelämä on varsin vaativaa niin henkisesti, kuin ajallisestikin. Minusta tuntuu, että ystäviämme seuraten perheet, joissa on useampia lapsia ovat monesti joutuneet valitsemaan, että perheessä vain yksi aikuinen voi luoda uraa lasten kärsimättä.
    Rohkeasti, itseesi uskoen, omia vahvuuksia pelkäämättä esiin tuoden, jämäkästi vaatien ja hymyillen seuraavaan haastatteluun tai sitten aivoriihi pyörimään oman yrityksen perustamisen suhteen! P.S. Tulee mieleeni kesän purjehdusreissusi kapteeni Norppa, tätä asennetta peliin! Sinä olet paras!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa, mun pitää kaivaa Captain Norppa esiin. :D

      Mä olen ollut itsekin yllättynyt ajatuksistani, koska ajattelin vielä muutama vuosi sitten, että en ole yhtään uraihminen ja että tärkeää on vain saada leipä pöytään. Sitten tapahtui jotain, huomasin olevani hyvä tietyissä asioissa ja sitten tuli sellainen positiivinen perkele -fiilis, että tästähän voisi vaikka tullakin jotain.

      Tuossa Sheryl Sandbergin kirjassa on muuten tosi hyviä pointteja uran ja perheen yhdistämisestä. Tärkein oli mun mielestä se, että katsoo ne perhehommat sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, eikä sekuntiakaan aiemmin. Jos haluaa rakentaa uraa, niin tekee niin, eikä murehdi etukäteen sitä, että jos mahdollisesti joskus möjligen. Eihän sitä edes tiedä, saako lapsia.

      Kiitti tsempeistä! :)

      Poista
  10. Ihanaa uskallusta ja pohdintaa. Siksi mä sun tyylistä ja blogista tykkään. Omakohtaisesti liippasi tekstisi hyvin läheltä siinä, että olin jo melkein vähätellä itseäni. Vaikka ammattini ja työkuvioni ovat aivan eri maailmasta. Hain vuosien jälkeen uutta työpaikkaa, luottamatta ollenkaan omiin mahdollisuuksiini. Tulin valituksi, ja ensimmäinen ajatukseni oli, tajusivatkohan ne nyt oikeasti kenet valitsivat.... Että apua, enhän mä pärjää... Mutta, uskotko, pienen pätkän keskellä kirjoitustasi riitti herättämään. Kyllä mä pärjään, mä olen hyvä, siksi minut valittiin. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, siksi sinut valittiin, että osaat. :) Paljon onnea ja usko itseesi nyt vain!

      Poista
  11. Heippa, ja alkuun kiitos kivasta ja kauniista blogista! :)

    Toi työnhaku... Phuuh. Itse sain pitkän opiskelun jälkeen OTM:n paperit, ja olin etukäteen ollut varma etten löydä töitä, kun alan kokemusta ei ollut juurikaan, ja aiemmin en ollut päässyt edes niihin yliopiston kautta haettaviin harjoitteluihin haastatteluun asti. Sitten kaverin kautta pääsin alan töihin ("harjoitteluun") ja sen jälkeen myös unelmieni harjoittelupaikkaan ja loppujen lopuksi lakimiehen töihinkin heti valmistuttuani. Tosin minä olen yksi syypää siihen että meitä kolmenkympin ylittäneitä naisia ei ehkä aina suosita työnhaussa; tulin raskaaksi pari viikkoa valmistumiseni jälkeen.Mutta siis pointtini oli että olen todennut että ainakin omalla kohdallani suhteet olivat se avainsana, tai oikeastaan sen ensimmäisen alan paikan saaminen tutun kautta avasi ovet moneen paikkaan. Suhteet ovat kyllä kaikki kaikessa, niin hyvässä kuin pahassa. Se on välillä hyvin raivostuttavaa, kun osaaminen tuntuu olevan toissijaista, mutta sitten kun se oma rako löytyy mihin vaikka tutun kautta pääsee niin kyllä se on mahtavaa kun pääsee osoittamaan kykynsä.Mutta tiedän todella turhautumisen tunteen kun ei meinaa saada sitä ensimmäistä paikkaa ja välttämätöntä kokemusta!! Tsemppiä kovasti sinne, ihan varmasti se oma tie aukeaa:) En tiedä saiko tästä nyt mitään tolkkua, syytän hormoneita, esikoinen pyörii tuolla mahassa jo viikon lasketun ajan ohittaneena,täällä siis mielessä aika lailla muut asiat kuin työhön liittyvät, mutta halusin kommentoida kun tilanteesi oli tuttu ja tiedän kuinka hankalaa voi alkuun pääseminen olla.
    Tsemppiä ja onnea työnhakuun ja aurinkoista syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista! Ja tietty onnea tulevasta vauvelista. :)

      Et sinä ole syyllinen siihen, että kolmekymppisiä naisia ehkä syrjitään. (Ehkä ei, kuka tietää.) Itse näen sen niin, että niin kauan kuin raskauden kustannuksia ei jaeta molempien vanhempien työnantajien kesken, tilanne on yksinkertaisesti epäreilu. Jos tähän yhteiskuntaan halutaan uusia ihmisiä ja sitä kautta veronmaksajia, niin jonkun on heidät "tehtävä" (kauhea sanavalinta).

      Suhteista olet ihan oikeassa. Pitää vain tosiaan itsekin keskittyä siihen, että osaamisen lisäksi hankkii myös niitä. :)

      Poista
  12. Itselläni työrintamalla uuden työn saaminen on ollut niin helppoa, että vertaistukea tuosta tilanteesta ei ole kuin ystävien kannalta tarjolla.

    Mut sen tiedän, että sinulla on lahjoja joten uskon että vielä tulee se paikka, joka on sua varten luotu. Sitä odotellessa saat ne paperitkin kasaan. :)

    VastaaPoista
  13. Mun työnhakuni on edelleen ajatuksen asteella, pitäisi ja pitäisi. Mutta kun tuntuu, että oma työitsetunto on nollissa. Vaikea uskoa niihin kommentteihin, että olen hyvä työssäni, kun en itse tunne niin. Jatkuva kiire ja tekemättömien töiden lista vaanii takaraivossa. Burnoutin partaalla ehkä,

    Tällä hetkellä jokaiseen työpaikkaan on paljon hakijoita ja suurin osa niitä kokeneita ammattilaisia. Sitä minäkin mietin, että jos en tätä nykyistä työtäni halua loppuikääni tehdä, niin miten tästä lähteä uusille urille. Vaikka koulutuksen ja tahdon puolesta voisi tehdä jotain muutakin, niin se kokemus puuttuu.

    Mutta sinulle toivon rohkeutta ja ennenkaikkea uskoa itseesi. Ehkä se juuri SINUN työpaikkasi ei vain ole vielä tullut vastaan... =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sille oikein mitään taida voida, että alalla kuin alalla kilpailu on todella kovaa. :/

      Samaa rohkeutta ja uskoa itseesi toivon sinulle! <3

      Poista
  14. Ihanaa, että uskalsit kirjoittaa tällaisesta aiheesta. Olen itse tällä hetkellä ensimmäisessä työpaikassani valmistumisen jälkeen. Minun ongelmanani on vain se, ettei työ täysin vastaa osaamistani, toisin sanoen siis tunnen että pystyisin vaativampiinkiin hommiin. Lisäksi esimieheni on ehkä inhottavin ihminen, jonka olen ikinä tavannut, ja se että joudun olemaan hänen kanssaan päivittäin tekemisissä, ahdistaa minua vapaa-ajallakin. Olen jo vähän aikaa etsinyt uutta paikkaa, mutta tuloksetta. Minua tosin kannustaa se kokemus, että etsin myös tätä nykyistä työtäni todella pitkään, mutta sain kuin sainkin jotain lopulta. Uskon siis, että kyllä minäkin vielä joskus pääsen näyttämään todelliset kykyni, se vain ei näytä toteutuvan tarpeeksi nopeasti. ;)

    Kiitos mahtavasta blogistasi, ja tästä kirjoituksesta. On aina lohduttavaa kuulla, että joku muu on samassa tilanteessa. Uskon, että sinäkin löydät vielä oman paikkasi, eikä tästä blogin kirjoittamisesta voi olla muuta kuin hyötyä siinä prosessissa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon tsemppiä esimiehen kanssa, tuo on kyllä ihan kamala tilanne. :( Onko hänen yläpuolellaan ketään, jolla voisit kertoa asiasta? Sen olen kyllä itsekin huomannut monen eri alan hanttihommia tässä sivussa tehdessäni, että työelämään valitettavasti mahtuu todella monenlaista vipeltäjää.

      Hyvä, jos tähtä oli lohtua! Paljon tsemppiä sulle myös!

      Poista
  15. Ihan tavallisena rividuunarina olen katsellut hommia minäkin pitkään. Vaan ei oota on tarjolla. Jopa myyjän paikkaan voi hakea useampi sata!!! Korkean koulutuksen saanutta.
    Tuo friikkuhomma tuli mullakin mieleen joskos sen kautta aukeisi jotain väylää mutta epävarmana aikana hyppy tuntemattomaan tuskin houkuttelee.
    Kirjoitat hyvää ja lukijalle kevyttä tekstiä. Asiasisältö ja kieli on rikasta ja tavassasi ilmaista eriasioita mielekäs. Et arkaillut tätäkään tekstiä julkaista vaan rohkeasti otit kuitenkin härkää sarvista.
    Liitele taivaalla ja etsi rauhassa, kultaakaan ei ole joka kiven alla. Sinun hiomaton timanttisi pääsee loistoonsa aivan varmasti. Kiitos ja tsemppiä jatkoon miljoonasti. Me täällä blogissa uskomme sinuun ja kykyihisi. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi mun tuttu totesi kerran osuvasti, että nakkikiskan myyjäksikin pitäisi olla joku hitsin makkara-alan asiantuntija. Vataimukset ihan perusduuneihinkin tuntuvat ihan älyttömiltä joskus. Friikku-väylä on yksi mahdollisuus ja toki sen käytän, jos mitään muuta ei ole. Yritän kuitenkin, turvallisuushakuisena, keksiä jotain muuta ensin. :)

      Kiitos! <3

      Poista
  16. Haluan kannustaa sinua tavoittelemaan unelmaasi! Itse työskentelen toivealallasi ja se ala on kova, mutta antoisa. Äitiyslomasijaisuudet ovat yksi hyvä keino hankkia työkokemusta ja päästä alalle sisään. Olethan yhteydessä myös Procomiin, jonka kautta voi löytyä sijaisuuksia tai työharjoittelupaikkoja. Tsemppiä! :)

    Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ProCom onkin mulle tuttu, skannaan ahkerasti niitä paikkoja. :) Kiitos tsempeistä!

      Poista
  17. No jos suoraan puhutaan: minä koen epäonnistuneeni koko koulutus- ja työpolullani. Olen aina halunnut kirjoittaa. Näin ollen hain lukion jälkeen 3 kertaa lukemaan tiedotusoppia. Tuo vuosituhannen vaihde oli kuitenkin sitä aikaa, jolloin viestintäpuoli meni lääkiksen ohi hakijoiden määrässä. Niinkus varmaan hyvin tiedät :) Päädyin "pakkohaun" kautta opiskelemaan ihan muuta amk:aan. Valmistuin, menin töihin. Vaihdoin kuitenkin alaa ja nykyisessä työpaikassani olen ollut 7 vuotta. En siksi, että pitäisin työstäni, vaan siksi, että olen jumiutunut.

    Tai siis olin jumiutunut. Olen tällä hetkellä äitiyslomalla, jatkan hoitovapaalle. Olemassa oleva työpaikka on nyt jäänyt entiselle asuinpaikkakunnalle. Minun on siis löydettävä uusi työpaikka joskus ensi vuoden puolella. Minun! Apua! Päässä hakkaa vaan, että ei mua kukaan huoli. Huono koulutus ja yhtä aikaa pirstaleinen työkokemus ja liian pitkä jumiutuminen yhteen työpaikkaan. Olen avoin opiskelumahdollisuudelle, mutta tuntuu, että varsinkin tässä taloudellisessa tilanteessa pitäisi olla todella selkeä ja toimiva suunnitelma. Ei olis enää yhtään varaa haahuta. Ja kuka mut huolii, kun on tuo lapsikin tullut tehtyä!

    Puuh. Tulipahan purkaus. Tässä ei auta enää kaapissa seisova jakkupuku. Kumpa olis joku, joka sanois mitä pitäisi tehdä. Unelmatyö on mun näkövinkkelistä nyt pelkkää fantasiaa.

    Mä tiedän, että sulla on edessä loistava työtulevaisuus. Olet niin näpäkkä nainen, että oksat pois. Matkalla voi horjuttaa, mutta riittää, kun ei kokonaan kaadu. Tiedäthän sä sen, veneilijä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viestintään on aina ollut todella vaikea päästä sisään. Siksi mäkin hain lukemaan suomea pääaineena, että olisi ollut edes jotain saumaa...

      Ja hei, mä olen aina kaivannut kirjaa nimeltä "Näin teet kaikki oikeast ratkaisut". Valitettavasti sellaista ei vain ole ja jokainen joutuu tekemään ne omat mokansa. Toiset selviää vähemmällä kuin toiset. Tuuripeliä, kai...

      Olen ihan varma, että myös sulla on erinomainen tulevaisuus edessä, mutta tiedän kyllä, miltä tuntuu, kun sitä ei vain meinaa millään uskoa. :/

      Tsemppiä ja halauksia myös sulle!

      Poista
    2. Kiitos sinulle! Ja kaikille muille kommentoijillekin. Mun oli pakko palata tähän kirjoitukseesi tänäänkin, niin paljon työasioita eilen ajattelin.

      Pitää vielä todeta, että kaikenlaisten raskaampien asioiden ajattelu pitäisi kieltää sitä totaalisemmin, mitä suurempi univelka on.

      Poista
  18. Kiitos ihan mahtavasta postauksesta, monelle varmasti ajankohtainen aihe!
    Minusta tämä blogisi on oiva osoitus osaamisestasi. Ihan mahtavan hyvä, sympaattinen, hauska ja aito.
    Olin lähes 15 vuotta sitten työhaastattelussa jossa minulle sanottiin ettei pitkä työurani samalla työnantajalla ole mikään etu, säälittävää jumiutumista se sen sijaan oli. Sain paikan, mutta virkavapaan jälkeen palasin entiseen ja lähdin askel askeleelta kohti tätä päivää. Välillä hammasta purren vähemmän kivoja hommia, mutta näin jälkikäteen huomaan, että niistäkin oli vain hyötyä osaamiselleni. Nyt voin sanoa olevani unelmaduunissa. Toimin asiantuntijatehtävissä enkä ole kertaakaan huomannut, että pitkästä kokemuksesta alalla olisi haittaa, päinvastoin.
    Omalla kohdallani voin sanoa, että suhteet on varmasti olleet avainasemassa tullessani valituksi pitkiin testauksiin miltei 2000 hakemuksen joukosta joista vain 24 pääsi testattavaksi ja 12 "sisään". Hakemuksia on ollut lukemassa ihmisiä joiden kanssa olen vuosien saatossa töitä tehnyt ja he tunsivat entuudestaan työtapani. Tosin suhteilla ei olisi ollut kohdallani mitään virkaa ellen olisi läpäissyt testejä. Omassa työssäni ei opiskelutaustalla juuri ole merkitystä, vain työ opettaa. Samalla viivalla olemme kaikki peruskoulupohjaiset tai korkeakoulututkinnon suorittaneet.
    Ja hei, kaikki tunteet on sallittuja, niistä voi oppia itsestään ja tarpeistaan. Onnea työnhakuun ja lisää sitä kapteeni-Norppa-asennetta! Ensin sinun pitää uskoa olevasi paras jonka jälkeen muutkin saavat siitä tietää;)
    -Marjut
    PS: Pakko vielä kertoa elävästä elämästä. Äitini jää eläkkeelle neljän viikon kuluttua palveltuaan samaa työnantajaa 37 vuotta. Kyllä meidän perheessä riemua riitti, kun luimme seuraajalta vaadittavia korkeakoulututkintopapereita ja näyttöjä vastaavista tehtävistä. On se meidän äiti vaan aikamoinen pakkaus noin kansakoulupohjalla suoriutuneena, ihan mieletön daami!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau äitiäsi! :)

      Apua, mä olen sitten just sellainen säälittävä jumiutuja.

      Ehkä mä todellakin tarvitsen sitä kapteeniasennetta, mutta kun se on niin hiton hankalaa. Mä olen mielelläni sellainen konfliktinväistelijä, joka noin yleisesti on kai ihan hyvä asia, mutta joskus tarvittaisiin enemmän sitä älinää.

      Kiitti tsempeistä!

      Poista
  19. Täällä toinen jolla ihan vastaava päänsisäinen mylläkkä... tuulenpuuskia on tullut ja mennyt vuosien varrella tasaiseen tahtiin mutta viime kuukausina myrsky on voimistunut ja olen jopa saanut CV:n päivitettyä sekä muutamia työhakemuksiakin lähetettyä. Mulla ongelmana on lähinnä se, että olen jumiutunut liian pitkäksi aikaa (15 vuotta!!) samaan firmaan ja duuniin - työkokemus siis hyvä mutta suht kapea. Ja koska sitä on urautunut tekemään pitkälti yhtä ja samaa juttua, ei osaa edes katsella mitään muunlaisia hommia. Vaikka toisaalta tuntuu, että nyt nelikymppisenä mun pitäisi jo tietää mitä haluan ja alkaa tavoitella sitä. Että enää ei kannata hakeakaan sellaisiin paikkoihin mistä ei ole ihan varma.. vaan nyt haluan tismalleen sen duunin mitä haluan tehdä loppuikäni. Vielä kun keksisin mikä moinen työ olisi - saati mistä sellaisen paikan saisin?! Markkinointia ja viestintää, sitä olen opiskellut - ja päätynyt IT-alalle myyntihommiin.. eli mulla hieman sama ongelma kuin sinulla - miten ihmeessä saada työkokemusta kun ei saa sellaista paikkaa mistä sitä kokemusta saisi. Huoh. Ja mulla ongelmana niinikään tuo paperien puute... opintoviikkoja (juu opiskellut silloin kun opinnot mitattiin vielä opintoviikkoina ;) ) kasassa järjetön määrä, samoin opintoja kielistä markkinointiin ja psykologiasta viestintään - mutta kas päädyttyäni nykyiseen työhöni, jäi gradu aikoinaan tekemättä :( Nyt se harmittaa todella, ja yhtenä vaihtoehtona pohdin myös opiskelemista...

    Ja tiedän tunteen.. haettuani muutamaa sellaista "tää on ihan mun juttu" -työpaikkaa ja saatuani vastaukseksi kiitos mutta ei kiitosta (jos sitäkään), tulee tunne, että luovutanko heti vai kohta. Että pitääkö sittenkin vain tyytyä tähän nykyiseen. Kun kuitenkin on työpaikka, ja vakituinen sellainen. Tosin nykymaailmassa mikään työpaikka ei liene enää varma eikä vakituinen.. sen meidänkin taannoiset YT:t keväältä todistivat... Toisaalta pitäisi vain jaksaa uskoa siihen, että se just mun työpaikka odottaa minua vielä jossain! Tai uskaltaa heittäytyä unelmiensa varaan ja ryhtyä vaikkapa valokuvaamaan ihan työkseen... Mutta mistä löytyisi kaikki se itseluottamus ja usko tuohon heittäytymiseen?!

    Sekavan kirjoitukseni pointti. Samaistun täysin fiiliksiisi, niin samassa tilanteessa ollaan! Tsemppiä siis - ja hei, sun jos kenen pitäisi olla viestinnän ammattilainen, niin loistavaa on tekstin tuottamisesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se sen keksiminen, mitä oikein haluaa, on kyllä myös todella hankalaa. Mä suurin piirtein tiedän onneksi jo sen. Ja I feel you, opintoviikkoja on tsiljoona, mutta sitä paperia vielä ei. Turhauttavaa sekin!

      Mä luulen, että itseluottamus ja usko ovat nimenomaan ne avainkysymykset sullakin. Tajuan ihan täysin. Mulla on joskus sellainen nurkkaan ahdistettu ja lamaantunut olo, että tätäkö koko mun loppuelämä sitten on...

      Poista
  20. Upean rohkea postaus! Kommenttiboksissa on tullut todella hyviä neuvoja, mutta sanoisin samaa kuin joku muukin tuossa edellä, että hae vain niitä paikkoja, joita oikeasti ja aidosti 100% haluat. Sellaisia paikkoja, että antaisit vaikka toisen kätesi, että saisit olla siellä töissä. Kova halua ja motivaatio juuri siihen paikkaan näkyy varmasti hakemuksessasi ja sitä kautta aikanaan haastattelussa.

    Vaihdoin itse työpaikkaa reilu kolme vuotta sitten ja hain töitä yli vuoden (olin siis koko ajan töissä). Minulle tarjottiin huippuhommaa, mutta kyseessä oli pitkä määräaikaisuus ja minulla oli siis alla oman alan vakkaripaikka, jossa en viihtynyt. En miettinyt hetkeäkään, vaan tartuin tilaisuuteen vaikka minullakin on asuntolainaa. En ole katunut sekuntiakaan.

    Tarkoitukseni on sanoa, että joskus onni löytyy epäkonventionaalisista ratkaisuista ja rohkeista askeleista. Aina on toki riskejä, mutta itse kuulun tässä asiassa "se, joka pelaa, ei pelkää" -koulukuntaan.

    Omaan vuoden kestäneeseen hakuprosessiin mahtui yksi valtava pettymys. Jäin kakkoseksi vakkaripaikkaan todella mielenkiintoisessa paikassa. Minulla kesti pitkään kerätä itseni siitä ja mietin joskus vieläkin miksen saanut paikkaa.

    Long story short, et ole todellakaan yksin tilanteessa. Yllättävän moni jakaa ajatuksesi ja miettii ihan samoja juttuja.

    Tsemppiä valtavasti työnhakuun! Olet blogisi perusteella aivan huipputyyppi ja susta kuullaan vielä!

    Amelie

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä neuvoja on tosiaan sadellut, mutta en kyllä ole yhtään yllättynyt, koska mulla on niin toppen lukijat. :)

      Toi on ihan uusi asenne mulle, että hakisi vain niitä paikkoja, joista on 100% innostunut. Mun tapa on aina ollut hakea mitä tahansa, mikä kiinnostaa edes vähän, koska sekin on haku- ja haastattelukokemusta. Mutta ehkä se tosiaan näkyy, jos ei ole tosissaan.

      Mä en sinänsä pelkää määräaikaisuuksia, enkä epätavallisia ratkaisuja, mutta talouspuolen suhteen olen todella turvallisuushakuinen.

      On kyllä tosi rohkaisevaa huomata, ettei ole yksinään tässä tilanteessa. Jotenkin sellainen yhteinen kokemus tuo lohtua ja sellaista eteenpäin vievää tsemppihenkeä. Kiitos tsempeistä! :)

      Poista
  21. Hyvä, että julkaisit kirjoituksen! Olen ihan asian ytimessä ja uskon, että moni saa tästä itselleen uskoa ja voimaa. Näinhän se menee, että helposti, varsinkin me naiset, alamme hakemaan syytä itsestämme, jos heti ei onnistu. Asian ytimessä olet myös siinä, että itsekin asioille voi aina tehdä lisää. Eli olemalla aktiivinen, saat CV:hen lisää meriittiä ja ehkäpä jopa referenssin, jonka laittaa mukaan hakemuksiin. Älä missään nimessä moiti itseäsi siitä, että haluat hakeutua unelmatyöhön, niin sen pitää ollakkin! Liian moni jämähtää ja tekee nenä nyrpeänä töitä ja antaa unelmien mennä ohitse. Henkilö, joka tekee unelmatyötään antaa yritykselle ihan erilaisen voimavaran ja panoksen, hänellä on motivaatio kohdallaan. Itse olen työpaikassa, josta pidän kovasti ja ajauduin omalle alalleni ihan vahingossa =D. Ei muuta kuin jatkat määrätietoisesti kohti oma unelmaasi, ilman huonoa omatuntoa siitä, että haluat unelmaduuniin. Tsemppiä ja pidän ehdottomasti peukkuja, että onnistut <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, pitää vain olla vielä aktiivisempi ja tehdä, tehdä, tehdä vain. Ja hyvä näkemys henkilöstä unelmatyössään, toi täytyy pistää muistiin! :)

      Kiitos! <3

      Poista
  22. Suurkiitos tästä postauksesta! Yhdyn täysin ylläoleviin kommentteihin. Muutin Suomeen v. 2008, 17-vuoden poissaolon jälkeen (asuin jenkeissä), ja työelämään pääseminen täällä Suomessa on ollut todella raskasta. On paperit ja kokemusta, mutta silti oli pakko ottaa mitä sai, koska on talolainaa, vakuutuksia ja muuta ihme Yle-veroa maksettavana... don't get me started. Ja vaikka onnekkaana olenkin juuri nyt työssä, -vaikka en unelmaammatissani olekaan-, on tämäkin työpaikka nyt uhattuna ja pakkoloma edessä. Valvon öitä ja mietin kuumeisesti mistä löytyisi uusi työpaikka?

    Inspiroiduin tästä postauksesta, ja ilahduin todella postaukseesi tulleista kommenteista! En ole yksin tässä pelottavassa tilanteessa. Sinulla on ihania lukijoita.

    Tässä lisää inspistä: Tämä Suomalainen nainen meni amerikkalaisen ilmavoimien lentäjän kanssa naimisiin, ja kauan töitä hakeneena, keksi itselleen unelmaammatin, joka toi heti minulle mieleeni sinut, Norppa: http://www.skimbacolifestyle.com/katja-presnal

    Tsemppiä! t. Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä! Mäkin olen ollut pariin otteeseen pakkolomalla ja se on kyllä todella, todella kurjaa. Saa nähdä, olenko tänä talvena taas.

      Nämä kommentit ovat aivan mielettömiä. Toivottavasti nekin, jotka eivät itse uskaltaudu keskusteluun mukaan, saavat niistä ajatuksia.

      Hei mä tiedän ton naisen, pitää menä tutustumaan paremmin! :)

      Kiitos ja sitä samaa!

      Poista
    2. Kiitos Heidi linkkauksesta :)
      Ja Norppa - olen ensi viikolla takaisin kotona, haluaisitko jutella pari tuntia vaikka Skypen kautta...? Olen tehnyt paljon konsultointia ja auttanut monia ihmisiä ja yrityksiä eteen päin, ja voisin ehkä antaa muutamia vinkkejä miten käyttää sosiaalimediaa hyödyksi uralla.
      Olen parhaillaan työmatkalla joten en välttämättä heti vastaa takaisin, mutta laita sähköpostia minulle osoitteeseen katja.presnal@skimbaco.com

      Muutkin saa kirjoittaa, mielelläni autan nuoria ihania ihmisiä jotka haluavat yrittää. Tällä hetkellä työskentelen mm. suomalaisen Sonjan kanssa joka on internshipissä Hong Kongissa ja blogaa siitä myös Skimbacolle. Te kaikki olette fiksuja nuoria ihmisiä - keksitäänkö yhdessä miten minä voin auttaa myös muita?

      Poista
    3. Haluaisin! Kiitos tuhannesti, tämä on jotain aivan uskomattoman hienoa! Laitan sinulle meiliä. :)

      Poista
    4. Hei! Kiitos linkkauksesta Heidi.

      Norppa - olen ensi viikolla kotona, haluaisitko jutella Skypen kautta...? Olen tehnyt aika paljon konsultointia ja neuvonut monia miten käyttää sosiaalimediaa hyväksi uralla. Olen parhaillaan työmatkalla ja en vastaa emaileihin heti, mutta laita minulle viestiä osoitteeseen katja.presnal@skimbaco.com Muutkin saa meilata ;)

      Poista
  23. Kiitos hyvästä postauksesta. On totta, että ajat ovat huonot ja työpaikkoja tarjolla niukasti, mutta silti myös uusia osaajia tarvitaan ja rekrytoidaan ja joku ne työpaikat saa.

    Mitäpä, jos vaihtaisit lähestymistapaa ja näkökulmaa. Et hakisikaan pelkästään niitä avoimia työpaikkoja, joita sadat muutkin hakevat, vaan ottaisit itse syöttöpallon. Tähän tapaan:
    - Mikä firma tai muu talo on sinusta kiinnostava? Kenen toimiala kiehtoo sinua? Minkä asian hyväksi tekisit takuulla töitä intohimolla?
    - Tutki näiden firmojen taloustilanne, missiot ja visiot, toimintatavat, organisaatiorakenne. Netin lisäksi kysele tutuilta. Jos talous on ihan kuralla ja väkeä vähennetään jatkuvasti, ei ehkä kannata vaivautua.
    - Mieti, mitä uutta, raikasta, ehkä yllättävääkin annettavaa sinulla olisi heille? Mitä sellaista, mitä monet kokeneet kehäketutkaan aivät välttämättä taida?
    - Mieti, missä realistisissa rajoissa voit luvata, että teet aluksi koeajalla mitä vain ja millä työehdoilla vain, ja lupaa se.Voitko tehdä osa-aikaista, pätkää, free-hommia? Samalla mieti, mitä tahdot sopia jatkon osalta.
    - Lähesty itse taloa. Mieti, ketä henkilöä ja millä tavalla. Usein ei riitä pelkästään se, että pukkaa henkilöstöpäällikölle avoimen hakemuksen. Osoita luovuutta, motivoituneisuutta, rohkeutta. Varaudu vakuuttamaan kaikki vastaantulevat, että sinä todella haluat työskennellä talossa ja itseasiassa ilman sinua he jäävät jostain mahtavasta paitsi.
    - Pyri sopimaan tapaaminen ja valmistaudu siihen huolella. Mene ja hurmaa!
    - Ellei heti tärpää, kysy, milloin voit olla uudelleen yhteydessä. Samalla hoida ne opinnot kuntoon.
    - Jos tärppää edes jollain tasolla, sovi palautejärjestelmästä ja ole etenkin alkuvaiheessa itse aktiivinen, että osaat tehdä hyödyllisiä asioita ja tehdä itsestäsi talolle arvokkaan.
    - Muista edelleen, että aina joku jossain rekrytoi jonkun, miksei sitten sinua. Ota koko prosessi oppimiskokemuksena ja säilytä huumorintajusi.

    Menestystä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanan konkreettisista ja hyvistä neuvoista! Ihan varmasti alan ottaa noita käyttöön. Mähän olen siinä mielessä onnekas, että mulla on todellakin mahdollisuus tehdä tämän työn ohessa jotain muutakin. Ehkä se olisikin hyvä ja turvallinen tapa ottaa se eka askel. :)

      Kiitos, kiitos, kiitos! <3

      Poista
  24. Hienoja kirjoituksia, vaikken ihan kaikkia ehtinyt/jaksanut vielä lukea.
    Valitettavasti tässä on se suurin syy siihen että töitä ei vielä ole löytynyt:
    Erittäin huono taloudellinen tilanne, joka on johtanut yr-neuvotteluihin ja siksi työpaikkoja on tarjolla kourallinen, kun hakijoita on taas loputtomasti.
    No tämähän ei varmaan kenellekkään ole yllätys. Mutta siksi ei kannata miettiä liikaa sitä että missä vika, koska hyviä hakijoita on vaan niin älyttömän paljon. Valinnan varaa on siis vaikka kuinka.
    Siksi voi olla jopa sattumankauppaa niillä ihan loppumetreillä kuka sen paikan saa.
    Lisäkokemus on tietty hyväksi, mutta muuten sanoisin että keep on doing what you were doing.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, taloustilanne on kurja ja sen armoilla ovat kaikki. Ja kyllä, hyvän tuurin merkitystäkään ei voi aliarvioida. Ehkä se osuu seuraavaksi mun kohdalle. :)

      Kiitti! :)

      Poista
  25. Toimittajana joudun valitettavasti yhtymään siihen, joka kommentoi, että tältä alalta ei saa (ei saanut ennen eikä varsinkaan saa nyt) suoraan vakkaripaikkaa, jos on vain jonkin verran friikkuhommia takana. Tylsäähän se on, mutta ns. uraa on pakko rakentaa pätkätöiden tai jopa tuntitöiden kautta. Usein niihinkin palkataan sellaisia, jotka on ensin valittu kesätöihin. Ilmaiseksi em. töitä ei kuitenkaan pitäisi joutua tekemään. Jos toimittajan töitä havittelet, voisitko kuvitella sietäväsi edellämainittua epävarmuutta?

    Freetoimittajana voisit varsin mainiosti työskennellä nytkin, sitä varten sun ei tarvitse lopettaa vakihommaasi. Eiväthän ne hyvät jutut käden käänteessä synny, mutta voisit kartuttaa pikku hiljaa kokemusta ja juttunäytteitä ilman, että putoaisit suoraan tyhjän päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toimittajahaaveet olen itse asiassa hylännytkin nimenomaan sen vuoksi, että mun turvallisuushakuinen luontoni ei kestä friikuksi hyppäämistä ja vakkaripaikkoja ei tosiaankaan ole.

      Tän työn ohella mä olen toimittajahommia tehnytkin. Se oli ihan ok ja kivaa ja ei mitenkään pois suljettu vaihtoehto.

      Ilmaiseksi tekemisestä olen samaa mieltä. Aina tulee löytymään joku, joka tekee halvemmalla ja on mun arvojen vastaista lähteä polkemaan hintoja. Siitä ei hyödy loppupeleissä kukaan. :)

      Poista
  26. Hei! En lukenut aikaisempia kommentteja, joten voi tulla jotain samaa mitä jo muut ovat kirjoittaneet. Taloustilanne on huono. Ota tilanne hyödyksi siinä mielessä, että käy koulu rauhassa loppuun, jatka työnhakua ja jos innostaa, kokeile kirjoittaa juttuja lehtiin. Itse en alasta mitään tiedä, mutta ainahan voi kokeilla saada niitä eri lehtiin. Ainakin new yorkista ja purjehduksesta tai new Yorkin purjehduksesta voisi kirjoittaa vaikka vene-lehteen 😊. Terveisiä tärisevästä junasta jossa kännykällä haastavaa kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Mä olen tosiaankin jonkun verran jo kirjoitellutkin lehtiin. Se on kivaa, mutta ei ehkä ihan sitä kuitenkaan, mitä tavoittelen. Mutta olet ihan oikeassa taloustilanteesta, se on tosiaankin kurja. Onneksi se nousukausikin sieltä vielä joskus tulee! Pakko tulla... :D

      Poista
  27. Aivan mahtava aihe ja todella ajankohtainen! Noita hakijoita vaikuttaa joka työhön olevan enemmän mitä on tarjolla, mikä on tietty harmi. Mieleeni tässä tuli kuitenkin, että mitä jos sun ongelmat ja mahdollisuudet paranisi jos hakisit töitä hieman kauempaa? Ehkä oletkin yrittänyt muualta kuin pääkaupunkiseudulta? Omasta kokemuksesta voin nimittäin sanoa, että pienemmillä paikkakunnilla tai hieman etäämmällä jotkut firmat ihan oikeasti kärsii osaavien ammattilaisten puutteesta, myös oman alasi firmat. Tsemppiä sulle työnhakuun, eiköhän kohta joku nappaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itse asiassa ole yrittänyt PK-seudun ulkopuolelta. Hyvä idea! :)

      Paljon kiitoksia!

      Poista
  28. Voi Norppa, miten sä pystyit taas kirjoittamaan näin mahtavan kirjoituksen, joka osui ja upposi. Olet todella hyvä kirjoittaja, joten uskon, että ennen pitkää löydät unelmiesi työn. Blogin kirjoittaminen on ainakin askel oikeaan suuntaan!

    Itse olen ollut työttömänä melkein vuoden ja hakenut ja hakenut ja hakenut paikkoja. Osa oikeasti kiinnostavia, osa edes vähän kiinnostavia, koska jotain olisi pakko löytää (raha kun ei puussa kasva, heh). Yritä siinä sitten olla positiivinen ja uhkua itseluottamusta, kun ei tunnu mistään tärppäävän ja sukulaiset (joilla ei ole omaa kosketuspintaa työttömyyteen) päivittelevät, että on se kumma, kun ei töitä löydy. Suoraan ei sanota, mutta naamasta näkyy se perusajatus, että kaikki työttömät ovat laiskoja, tyhmiä tai muuten vaan luusereita. Pitäisi kuulemma tehdä niitä toisen koulutusalani hommia, kun näitä hakemiani töitä ei näytä löytyvän. Ihan niinku minun tarvitsisi jollekin selitellä, miksi haen vaan "tämän alan töitä" enkä sen toisen, joka ei tunnu yhtään omalta. Minun mielestäni työn pitää edes jollain tasolla olla sellaista, mistä tykkää, mitä haluaa tehdä ja missä viihtyy. Tätä eivät kaikki tunnu tajuavan. Vielä kun tähän yhdistää pyrkimyksen vähän aikaisempia monipuolisempiin ja haastavampiin tehtäviin, niin lopputulos näyttää olevan pyöreä nolla. Aina on joku, jolla on enemmän koulutusta tai työkokemusta, on jonku tutuntuttu tai muuten vaan parempi tuuri. Itse tietää, että haastattelu ei olisi voinut mennä paremmin, mutta silti se toinen valittiin. Niin, miten sitä kokemusta voi saada ja oppia uutta, jos ei pääse edes näyttämään, mihin pystyy...

    Yritän järkeillä itselleni, että...
    taloudellinen tilanne on erittäin huono,
    samaa paikkaa hakee satoja ihmisiä,
    tuurilla, suhteilla ja henkilökemioilla on valtava merkitys, kuka tulee valituksi,
    jotkut ajattelevat monipuolisen koulutukseni olevan haitaksi ("ei se tiedä, mitä se haluaa") ja kirsikkana kakun päällä kolmeakymppiä kolkutteleva ikä ei ainakaan auta tilannettani ("ei tota kannata palkata, ku se jää kohta kuitenkin äitiyslomalle").

    Mutta kuten jo sanoin, ei se järkeily ole niin helppoa, miltä se ulkopuolista tuntuu. Itseä on helpoin syyttää tässä tilanteessa.

    Mutta äitiäni lainatakseni: "Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla" ja "häntä pystyn vaikka hakaneulalla". :) Jäähän mielenkiinnolla seuraamaan keskustelua ja lukemaan muiden kommentteja aiheesta. Kiitos todella paljon tästä kirjoituksesta! Tekipä hyvää itsellekin purkaa omia ajatuksia tähän kommenttiin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hups, tuli näköjään pieni kömmähdys kiireessä tohon kommenttiin. :) Toinen äidin tsemppisanonta on "Asioilla on tapana järjestyä". Täytyy siis vaan uskoa, että jossain vaiheessa sinulla ja minulla on unelmien työpaikat. Aikaa, hikeä ja kyyneleitä se varmasti vastii, mutta me pystytään siihen. :)

      Poista
    2. Hyvä motto toi eka sun äidillä. Toista muokkaisin niin, että joskus ne asiat pitää vaan itse laittaa järjestymään. :) Mutta varmasti me pystytään siihen.

      Se positiivisuuden säilyttäminen on kyllä joinain päivinä tosi hankalaa. Kilpailu on niin kovaa ja kyynärpäitä paljon, että sitä tosiaankin helposti lannistuu.

      Paljon tsemppiä ja onnea työnhakuun myös sinulle! <3

      Poista
  29. Sinun tulee ehdottomasti perustaa oma yritys, perusta suoraan osakeyhtiö. Et koskaa pysty hyödyntämään vieraan palveluksessa kaikkea potentiaaliasi. Oman elämän ja ajan hallinta myös helpottuu huimasti.

    Lukemiseksi suosittelen kirjaa nimeltä Sinisen meren strategia (W. Chan Kim and Renée Mauborgne). Se kertoo mm. vanhoista liiketoiminnoista jalostettuna uusista yritysideoista. Sellainen idea sinullakin tulee olla. Sunnuntai-projekti hotellialalla oli mielestäni juuri siihen suuntaan. Ei missään nimessä kannata perustaa yritystä kylläisille markkinoille. Siellä ei riitä välttämättä uudelle tulokkaalle tuottavaa liiketoimintaa.

    Tuotteista osaamisesi ympärille oma palveluliikeidea ja lähde viemään sitä tarmokkaasti eteenpäin. Pitää uskaltaa myös myydä. Itse koen myynnin helpommaksi vieraalle kuin tutulle. Tee jotakin uutta ja uudesta palvelukulmasta. Tarvitset aluksi vain yhden asiakkaan, siitä se lähtee. Asiakkaalle mielenkiintoinen palveluyrittäjä on sellainen, joka palvelee asiassa jota hän ei osaa, viitsi tai ehdit itse tehdä. Keksit sen kyllä!

    Tsemppiä lähettää jo kahdeksan vuotta menestyneenä palveluyrittäjänä toiminut akateeminen nainen. Olin 34-vuotias kun perustin oman yritykseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kirjavinkistä, täytyy hankkia seuraavaksi tuo lukulistalle. :)

      En kyllä yhtään keksi, mikä mun liikeidea voisi olla, mutta onneksi kaikkea tässä maailmassa ei tarvitse päättää ja tietää juuri tänä iltana.

      Paljon kiitoksia tsempeistä ja ennen kaikkea inspiroivasta tarinasta! :)

      Poista
  30. Ihan mahtavaa että kirjoitit tämän ja toit ajatuksesi esille. Itse työskentelen alalla,josta haluaisin pois. Mielenkiinnolla siis luen tällaisia tarinoita ja ajatuksia. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin ihan mielettömiä kommentteja! Tää on paras kommenttiboksi ikinä!

      Poista
  31. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  32. Hieno kirjoitus!
    Olen samanlaisessa tilanteessa ja viimeisen vuoden sisään olen ollut 4 haastattelussa, mutta yhdessäkään ei ole tärpännyt :( Vaikka tiedän jälkeenpäin, että 3/4 paikoista oli etukäteen tietylle henkilölle pedattuja (tavallista siinä maailmassa jossa elän) ja neljännessä paikassa haluttiin mies(!), niin siitä huolimatta sitä tuntee epäonnistuneensa... Se on inhimillistä se!!!
    Muutama sananen sinulle… ööö… avuksi? Ohjeeksi? ☺

    Ensiksi: älä lannistu!

    Toiseksi: ajattele miten hyvässä asemassa kuitenkin olet (kuten minäkin). On työpaikka, joka on tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisia haasteita, vaikkei ehken SE unelmatyö olekaan! Muistutan itseäni usein siitä että työttömänä olemiseen verrattuna kyseessä on oikeastaan elitisti ongelma....

    Kolmanneksi: Tarvitaan vain yksi kerta, jolloin tärppää ja unelmien työpaikka on siinä! Paikkoja joutuu hakemaan, hakuprosesseissa pettymään, mutta sitten kun paikka on saatu, niin se riittää. Yksi ainoa paikka, ei sentään kymmentä tai viittäkymmentä. (paitsi kun sitten haluaa vaihtaa taas ☺).

    Neljänneksi: Työpaikkoihin tulee paljon hakemuksia ja ainoa keino voittaa kisa on hakea, hakea ja hakea! Ehkä ensimmäinen paikka kohti uutta alaa ei vielä ole SE juttu, mutta se voi olla ensimmäinen iso harppaus SITÄ kohti.

    Viidenneksi:Älä lannistu! :) Muista että työpaikkailmoituksissa haetaan eräänlaista ideaalityöntekijää, Ihmeihmistä jolla on kaikki mahdolliset ominaisuudet. Työnantaja ei ehkä itsekään oleta löytävänsä täydellista vaan valitsee sopivimman. Kannattaa siis hakea, hakea ja hakea! Ja joka kerta kun hakemuksen tekee, niin se ja CV on sorvattavaa uuteen uskoon vain sitä paikkaa varten! (kukaan ei olekaan sanonut että työnhakeminen on helppoa!)

    Lopuksi: Tsemppiä, ei saa lannistua! Muista että työnhakeminen on työtä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti sinulta, luin kaikki kohdat ajatuksella. <3

      Se on ihan totta, että pitää muistuttaa itseään aina aika ajoin siitä, miten onnekas sitä oikeasti on, että voi pähkäillä tällaisia asioita, eikä sitä, miten saa leivän pöytään.

      Tsemppiä myös sulle todella paljon, toivottavasti meillä molemmilla tärppää pian!

      Poista
  33. Mistä aloittaisin... Pyydän heti anteeksi sekavaa vastausta, mutta aika on kortilla ja kohta pitää olla jo laittamassa lapsille iltapalaa. En voi kuitenkaan olla vastaamatta, koska kirjoituksesi osui ja upposi! Olen vaihtanut työpaikkaa vajaa vuosi sitten, taustalla vuoden haku. Ala oli sama, mutta vähän erilainen tontti ja työnantaja. Tällä kertaa vaan kaikki palaset osuivat kohdalleen: työnantaja haki juuri minunlaistani persoonaa ja minun kokemustani - vaikka olin ihan varma että osaamiseni ei tähän riitä (eli naisille tyypillinen ajatusmaailma "en ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä"). Minullakaan ei ole "papereita", vaan olen oppinut kaiken työelämässä. Olen ilmeisesti ollut kehityskelpoinen yksilö koska minulle on aina tarjottu haastavampia hommia ja kaikesta olen selvinnyt, mutta aina olen ajatellut että en ole tähän tarpeeksi pätevä. Vaikka järki kuinka sanookin muuta. Muutama vinkki: kun pääset oikeaan organisaatioon, niin kerro ääneen mitä haluat! Kukaan ei ole ajatustenlukija eikä voi tietää mitä haluat, jos et sitä itse kerro. Pois turha vaatimattomuus. Olen itse rekrytoinut lukuisia työntekijöitä ja minulle tärkein rekrytointikriteeri on ihmisen asenne. Kaiken voi oppia, mutta asenteen muuttaminen on äärettömän vaikeaa! Jos ihminen haluaa oppia, haluaa antaa kaikkensa, niin kyllähän se sen oppii. Lisäksi varsinkin tiimityössä on erityisen tärkeää se, että uusi työntekijä sopii tiimiin. Monesti paikan saaminen on kiinni vain ja ainoastaan henkilökemioista. Minkälaista tyyppiä esimies hakee, minkälainen on hänen oma itsetuntonsa ja toimiiko homma heidän kahden välillä. Tämä riippuu tietysti paljon tehtävästä ja organisaation koosta, mutta näin olen käytännössä huomannut. Aina se ei ole osaaminen mikä ratkaisee. Kerro hakemuksessa mitä hyötyä sinä tuot yritykseen, selvitä yrityksen taustat, kysele vähän minkälaisia ihmisiä siellä on töissä ja personoi hakemus tehtävän mukaan. Mieti jo etukäteen missä olet hyvä ja tuo siitä esimerkkejä. Älä esitä ensimmäiseksi palkkatoiveita tai työaikarajoituksia. Avoin asenne ja päätös "tämän homman minä haluan - ja saan"! Olen saanut joskus ohjeen: "Jos et saanut paikkaa, et halunnut sitä tarpeeksi." :)

    Kiitos ihanasta blogista ja äärettömän herkullisista kuvista!! Sekä erityisesti New York -postauksista! Pipa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Pipa, oli tosi mielenkiintoista lukea ajatuksia "toiselta puolelta pöytää". Olen itse täsmälleen samaa mieltä siitä, että melkein kaiken voi kyllä oppia, mutta sitä, että onko oikeanlainen tyyppi, ei voi.

      Kiitos myös hyvistä ja konkreettisista vinkeistä, mun pitää tarkastella mun hakemuksia ihan uusien lasien läpi. :) Palkkatoiveet on aina pahoja. Mulla nimittäin ei ole edes mitään hajua, mitä pitäisi pyytää sitten kun sitä kysytään. Olen ollut aina taulukkopalkkalainen, niin olen aivan ulalla!

      Poista
    2. Ja sitten on aina niitä rekrytoijia jotka ovat sitä mieltä että eivät ota "liian koulutettuja" ihmisiä koska ne eivät kuitenkaan talossa montaa vuotta pysy. En usko tällaiseen ajatteluun koska tänä päivänä ei tehdäkään enään pitkiä työsuhteita, vaan ihmiset haluavat muutosta ja uusia tuulia. Ja sit ne rekrytoijat jotka haluavat aina yliopisto-opinnot suorittaneen työntekijän vaikka kyseessä onkin ihan assarin paikka.

      Jos suinkin mahdollista, etsi sparraaja joka toimii jo sillä toimialalla minne haluat. Sparraa hänen kanssaan toimialan asioista, uusista tuulista, hakemuksistasi jne. Itse olen saanut näiltä sparraajilta kaikista eniten apua ja itseluottamusta.
      Pipa

      Poista
  34. Vau. Mahtava kirjoitus, ihan ensiksi täytyy kiittää siitä. Tämä avasi minussa jonkin kanavan, en vielä tiedä minkä, mutta yritän saada siitä kiinni. Itsehän olen ihan erilaisessa tilanteessa, olen unelmatyössäni josta tykkään kuin hullu puurosta, mulla on (ihan kohta) alan ajantasaisin, pätevin, kätevin ja kohdennetuin koulutus joka jättää monen alan maisterin kiistatta kakkoseksi (yhtään maistereita väheksymättä, he vain eivät tällä alalla saa mielestäni ihan sitä oikeanlaista koulutusta :)). Olen lisäksi töissä sellaisessa Suomen kolkassa, johon ei juuri kauheasti ole ollut tunkua pätevistä hakijoista kun uusia paikkoja on ollut auki, tulevaisuus näyttää siis näin paperilla tasaiselta ja turvalliselta.

    Mutta. Nykyään olen usein siinä fiiliksessä, että tekisi mieli haistattaa pitkät koko työpaikalla ja koulutuksella ja muulla ja lähteä tekemään ihan jotain muuta. Tähän kyllä on syykin, tällä kuntasektorilla talousasiat (kuten jokaisessa Suomen kunnassa) ovat ihan persiillään, resursseja vähennetään koko ajan ja samalla päättäjät kuitenkin vaativat 200% tulosta ja palvelua ja suunnilleen kuuta taivaalta. Samoin koko ajan tulee kaupungin puolelta lunta tupaan ja jäitä porstuaan, juurikin taloudesta johtuen. Tähän kun lisätään opiskelusta aiheutuva järjestön stressi niin avot, oon ihan kohta valmista kauraa suljetulle osastolle, siltä ainakin usein tuntuu. Tekisi mieli vaihtaa työpaikkaa toiseen kuntaan, mutta tiedän ettei se ole realistinen vaihtoehto ja joutuisin vain ojasta allikkoon. Sitten kun tähän soppaan lisätään juuri tuo sinun ja muiden kuvailema ongelma, työtä ei tahdo saada vaikka olisi kuinka paras, olen ihan kahtiajakautunut persoona. Toinen puoli kiroaa kuntapäättäjät alimpaan maanrakoon ja uhittelee näyttävänsä närhen munat ja heittävänsä vielä sillä kuuluisalla tunkilla perään, kun toinen puoli yrittää hikipäässä tehdä työnsä paremmin kuin täydellisesti ja myötäillä kaikissa huonoissakin asioissa mitä eteen tulee, ettei vain menettäisi työpaikkaansa.

    Siispä, olen nyt vain päättänyt katsoa ensin tämän opiskelurumban loppuun, siihen ei onneksi ole kovin pitkä aika kunhan vaan saan jostain sen draivin mikä vaaditaan lopputyön viimeistelyyn. Sen jälkeen katson mitä nuo viisaat kunnanisät saavat päissään päähänsä, ja jos he ovat sitä mieltä, etteivät tarvi mun (täydellisiä, ajantaisaisia jne. :)) palveluja, niin sitten heitän sillä tunkilla ja keksin jostain muualta itselleni saman alan työpaikan. Näillä näytöillä uskon sen kuitenkin irtoavan jollain tavalla. Asia kuitenkin kerrallaan.

    Anteeksi tämä kauhea ja pitkä vuodatus ja purkaus, neuvoksi en nyt sitten osaa sanoa muuta kuin sen, että kannattanee katsoa tilanne kerrallaan ja vaan sitkeästi jatkaa yrittämistä. Jostainhan sen on tärpättävä, jossain vaiheessa. Kuten sanoit, sulla on kuitenkin se hyvä tilanne, että sulla on parhaillaan työ josta tykkäät, eli siis taloudellinen turva on järjestetty. Veikkaisin että ilman työtä tuo prosessi olisi vielä raastavampi ja stressaavampi. Joku aiempi kommentoija taisi ehdottaa oman yrityksen perustamista tms., se voisi olla yksi vaihtoehto jos ei mikään muu tunnu auttavan. Sehän antaisi myös enemmän mahdollisuuksia kuin yhden työnantajan palveluksessa oleminen. Voisin itsekin kuvitella perustavani oman firman, jos tällä alalla se olisi vain mahdollista. :)

    Parhaan ja kaikkein toimivimman neuvon olen saanut kuitenkin mieheltäni, oli asia tai tilanne millainen tahansa. Ja hän on pahus vieköön ollut aina oikeassa ennemmin tai myöhemmin, vaikka miten olen vängännyt vastaan ettei varmana. Neuvo kuuluu näin: Asioilla on tapana järjestyä. (Niin on, tavalla tai toisella, lyhyemmän tai pidemmän ajan sisällä. Varmasti niin sinunkin kohdallasi.) Siispä tsemppiä, jaksamista, pitkiä hermoja ja luottavaista mieltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa täällä vuodattaa! Sitä saa itsekin ihan erilaista perspektiiviä, kun lukee muiden ajatuksia ja kokemuksia. Ja jotenkin etäisesti voin ehkä tietää, miltä tuntuu turhautuminen työssä, koska kaikki muut. On osunut joskus omallekin kohdalle.

      Miehesi on oikeassa. Valitettavasti mulla vain on yhtä hyvä kärsivällisyys kuin Laivakoiralla, joten pitkät hermot on helpommin sanottu kuin tehty. :D

      Tsemppiä myös sulle, toivottavasti tilanne kääntyy vielä sullakin parhain päin ja saat lopputyön tehtyä. :)

      Poista
  35. Tämä oli tosiaan mielenkiintoinen kirjoitus. Itse olin pitkälti samassa tilanteessa ennen tänne ulkomaille muuttoamme siten, että olin tehnyt vuosikymmenen töitä alalla, jota en kokenut omakseni, mutta joka oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Olin juuri päättänyt, että nyt on hetki keksiä, mitä elämältä haluan, lopetin vanhalla alallani, ja aloittelin juuri uudessa työpaikassa (äitiyslomasijaisuus), joka ei ollut unelmaduunini mutta kuitenkin askel uuteen suuntaan. Koska kuten sanot, niin vaikeinta on hankkia sopivaa työkokemusta, kun sitä ei voi saada ilman sopivaa työkokemusta! Tunsin ahdistusta sekä työmarkkinoista että siitä, etten tiennyt, mitä oikeasti halusin. Sitten tuli tämä mahdollisuus muuttaa tänne jenkkeihin ja ottaa pieni tauko työelämästä ja ajattelin, että tämä on nyt minulle mahdollisuus vihdoinkin miettiä, mitä elämältäni haluan. Sain tavallaan pienen hengähdystauon tähän, mutta toisaalta takaraivossa on tietoisuus siitä, että jossain välissä se vaikea työnhaku on taas aloitettava. Ja sitä vaikeampaa se on, mitä kauemmin olen poissa työmarkkinoilta... Sitä ennen pitäisi keksiä se, mitä elämältä haluan - ja onko sitä mahdollista saada.

    Olen lukenut joskus tuosta ajatuksesta, mistä mainitsit tuossa Lean In -kirjassa. Että ajattelee, ettei oikeasti ole pätevä, vaan on "huijannut" kaikkia luulemaan, että on pätevä. Olen itse ajatellut niin opiskeluajoista lähtien ja on ollut helpottavaa kuulla, että monet - myös mielestäni tosi pätevät - muutkin naiset ajattelevat niin. Vaikken tietenkään ajattele olevani yhtä pätevä kuin he ;). Ilmiöstä oli kuulemma tullut kesällä Yleltä joku mielenkiintoinen dokkarikin. Jotkut taitavat nimittää ilmiötä pseudokompetenssiksi.

    Blogisi on lempiblogini nimenomaan kirjoitustyylisi puolesta, ja minä ainakin uskon, että viestintäala on sinulle se oikea (mitä en läheskään kaikista tälle supersuositulle alalle haluavista sanoisi). Uskon, että kohdallasi tulet vielä löytämään sen sopivan työpaikan, viimeistään sitten, kun olet sen muodollisen paperilappusen saanut. Kuten joku sanoikin jo, niin se on todella hyvä merkki, että olet päässyt niihin "loppukahinoihin". Työmarkkinatilanne on vain niin toivoton nyt mutta toisaalta sinä tarvitset vain sen yhden työpaikan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on ihanan lohdullinen ajatus, että enhän mä tarvitse kuin sen yhden työpaikan. Se riittää. :)

      Ja toi pseudokompetenssi on todella hämärä ilmiö ja nimenomaan se, että se tuntuu koskettavan juuri naisia. Onko se peruja siitä, että nainen on ollut itsenäinen, ajatteleva ja täysivaltainen yhteiskunnan jäsen vasta niin vähän aikaa historiankirjojen näkökulmasta vai onko se geneettistä?

      Kiinnostaako sua muuten valokuvaaminen ammattina? Kun tällä lailla ulkopuolisen silmään se vaikuttaa niin ilmiselvältä ratkaisulta. Mutta vieraisiin pöytiin on aina helppoa huudella.

      Poista
    2. Niin, en olekaan ajatellut tuota. Ehkä se liittyy siihen samaan vyyhtiin, miksi naiset hakevat assarin paikkoja silloin, kun samalla kokemuksella/koulutuksella olevat miehet hakevat päällikön paikkoja ja miksi naiset pyytävät (ja valitettavasti saavat ihan pyytämättäkin usein) miehiä pienempiä palkkoja. Ehkä naiset usein yleisesti ottaen omaavat heikomman itsetunnon työelämässä kuin miehet.

      Kyllähän mua sinällään kiinnostaa ja sillä mielellä vähän olen täällä nyt lähtenyt valokuvausta opiskelemaan, että katsotaan tämä kortti nyt. Mutta tosi kilpailtu ja epävarma ala se on tämäkin ja vähän on sellainen olo, että onkohan musta tähän. Että pitäisi olla niin superlahjakas ja olla joku oma juttu. Varsinkin nyt, kun mulla on menossa kurssi oman valokuvauspuljun perustamisesta täällä, ja homma tuntuu sitä myöden konkreettisemmalta, niin on alkanut tuntua hurjalta. Mutta katsellaan nyt, ihan vielä en edes pystyisi pistämään firmaakaan pystyyn lupien puolesta...

      Poista
  36. Vau. Mahtava kirjoitus, ihan ensiksi täytyy kiittää siitä. Tämä avasi minussa jonkin kanavan, en vielä tiedä minkä, mutta yritän saada siitä kiinni. Itsehän olen ihan erilaisessa tilanteessa, olen unelmatyössäni josta tykkään kuin hullu puurosta, mulla on (ihan kohta) alan ajantasaisin, pätevin, kätevin ja kohdennetuin koulutus joka jättää monen alan maisterin kiistatta kakkoseksi (yhtään maistereita väheksymättä, he vain eivät tällä alalla saa mielestäni ihan sitä oikeanlaista koulutusta :)). Olen lisäksi töissä sellaisessa Suomen kolkassa, johon ei juuri kauheasti ole ollut tunkua pätevistä hakijoista kun uusia paikkoja on ollut auki, tulevaisuus näyttää siis näin paperilla tasaiselta ja turvalliselta.

    Mutta. Nykyään olen usein siinä fiiliksessä, että tekisi mieli haistattaa pitkät koko työpaikalla ja koulutuksella ja muulla ja lähteä tekemään ihan jotain muuta. Tähän kyllä on syykin, tällä kuntasektorilla talousasiat (kuten jokaisessa Suomen kunnassa) ovat ihan persiillään, resursseja vähennetään koko ajan ja samalla päättäjät kuitenkin vaativat 200% tulosta ja palvelua ja suunnilleen kuuta taivaalta. Samoin koko ajan tulee kaupungin puolelta lunta tupaan ja jäitä porstuaan, juurikin taloudesta johtuen. Tähän kun lisätään opiskelusta aiheutuva järjestön stressi niin avot, oon ihan kohta valmista kauraa suljetulle osastolle, siltä ainakin usein tuntuu. Tekisi mieli vaihtaa työpaikkaa toiseen kuntaan, mutta tiedän ettei se ole realistinen vaihtoehto ja joutuisin vain ojasta allikkoon. Sitten kun tähän soppaan lisätään juuri tuo sinun ja muiden kuvailema ongelma, työtä ei tahdo saada vaikka olisi kuinka paras, olen ihan kahtiajakautunut persoona. Toinen puoli kiroaa kuntapäättäjät alimpaan maanrakoon ja uhittelee näyttävänsä närhen munat ja heittävänsä vielä sillä kuuluisalla tunkilla perään, kun toinen puoli yrittää hikipäässä tehdä työnsä paremmin kuin täydellisesti ja myötäillä kaikissa huonoissakin asioissa mitä eteen tulee, ettei vain menettäisi työpaikkaansa.

    Siispä, olen nyt vain päättänyt katsoa ensin tämän opiskelurumban loppuun, siihen ei onneksi ole kovin pitkä aika kunhan vaan saan jostain sen draivin mikä vaaditaan lopputyön viimeistelyyn. Sen jälkeen katson mitä nuo viisaat kunnanisät saavat päissään päähänsä, ja jos he ovat sitä mieltä, etteivät tarvi mun (täydellisiä, ajantaisaisia jne. :)) palveluja, niin sitten heitän sillä tunkilla ja keksin jostain muualta itselleni saman alan työpaikan. Näillä näytöillä uskon sen kuitenkin irtoavan jollain tavalla. Asia kuitenkin kerrallaan.

    Anteeksi tämä kauhea ja pitkä vuodatus ja purkaus, neuvoksi en nyt sitten osaa sanoa muuta kuin sen, että kannattanee katsoa tilanne kerrallaan ja vaan sitkeästi jatkaa yrittämistä. Jostainhan sen on tärpättävä, jossain vaiheessa. Kuten sanoit, sulla on kuitenkin se hyvä tilanne, että sulla on parhaillaan työ josta tykkäät, eli siis taloudellinen turva on järjestetty. Veikkaisin että ilman työtä tuo prosessi olisi vielä raastavampi ja stressaavampi. Joku aiempi kommentoija taisi ehdottaa oman yrityksen perustamista tms., se voisi olla yksi vaihtoehto jos ei mikään muu tunnu auttavan. Sehän antaisi myös enemmän mahdollisuuksia kuin yhden työnantajan palveluksessa oleminen. Voisin itsekin kuvitella perustavani oman firman, jos tällä alalla se olisi vain mahdollista. :)

    Parhaan ja kaikkein toimivimman neuvon olen saanut kuitenkin mieheltäni, oli asia tai tilanne millainen tahansa. Ja hän on pahus vieköön ollut aina oikeassa ennemmin tai myöhemmin, vaikka miten olen vängännyt vastaan ettei varmana. Neuvo kuuluu näin: Asioilla on tapana järjestyä. (Niin on, tavalla tai toisella, lyhyemmän tai pidemmän ajan sisällä. Varmasti niin sinunkin kohdallasi.) Siispä tsemppiä, jaksamista, pitkiä hermoja ja luottavaista mieltä!

    VastaaPoista
  37. Sitkeästi vaan tuulta päin. Olethan muistanut kertoa myös bloggaamisestasi? Itse olen väliinputoaja ikäni puolesta. Kaikki parhaat paikat ovat vieneet joko itseäni vanhemmat tai nuoremmat. Tuli ehkä opiskeltua vähän "väärää" alaa ja itsetuntokaan ei aina ole ollut kohdallaan.

    Tein pitkään töitä alalla, joka oli luonteva opintojeni kannalta, muttei ollenkaan minua. Lopetin sen sitten n. 7 vuoden jälkeen kuin seinään ja opiskelin hieman lisää. Sain myös lapsen näiden opintojen jatkoksi. Äitiyslomalla ja hoitovapaalla itseluottamus töiden saannin suhteen hupeni entisestään. Lopulta minut suurin piirtein "vietiin" ihan muulle alalle kuin, jota olin opiskellut tai ikinä tullut ajatelleeksi. Tehtäväkuvani ko. isohkossa yrityksessä on muuttunut alkuajoista, mutta ehkä kaipaisin edelleen jotain muuta, ainakin jatkossa. En kuitenkaan edelleenkään ole erityisen hyvä tuomaan osaamistani esille. Siinä sitten ihmettelen, kun tehtäviin, joihin on vaatimukset tapissa, valitaan ihmisiä, joiden osaaminen ei mielestäni ole omaani kummaisempaa.

    Tsemppiä. Meitä on monia, jotka ovat enemmän tai vähemmän vastaavassa tilanteessa kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen kertonut. Olen alusta asti halunnut pitää tätä sillä lailla, että sen kehtaa laittaa CV:hen ja että siitä voi iloisesti sanoa, että "toi on mun aikaansaannos". :)

      Tsemppiä myös sinulle! Oman osaamisen esille tuominen tuntuu tosiaan olevan hankalaa meille naisille. Ehkä me saman asian kanssa painivat tämän kommenttiboksin luettuamme otettaisiin kaikki ainakin yksi askel oikeaan suuntaan?

      Poista
  38. Et varmasti ole ainoa, joka painiskelee saman asian parissa. Työmarkkinatilanne on tällä hetkellä mitä on ja hakijoita on paljon... Itse valmistuin kaksi vuotta sitten tradenomiksi ja en saanut valmistuttuani oman alan töitä, vaikka hakemuksia laitoin järkyttäviä määriä... Nyt vihdoin kahden vuoden jälkeen aloitan oman alan töissä, vaikkakaan palkka ei vastaa koulutustani olen tyytyväinen, että saan vihdoin sitä kuuluisaa kokemusta :D Tästä ei suunta ole kuin ylöspäin, tsemppiä myös sinne :) Kannattaa laittaa avoimia hakemuksia kiinnostaviin yrityksiin, sillä moni yritys palkkaa pelkästään niiden perusteella. Monelle yritykselle saattaa tulla avoimia hakemuksia sen verran paljon, että ei nää tarvetta laittaa edes julkista hakua, vink vink ;) Voin niin samaistua sun turhautumiseen, tsemppiä älä lannistu! T: Jonna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan tunnu olevan! Tuota en tiennytkään, että jotkut yritykset palkkaavat pelkästään avointen hakemusten perusteella! Paljon onnea sinulle oman alasi töiden löytämisestä! Siinä on meille kaikille taas vähän lisää uskoa. :)

      Poista
  39. Olipa hieno kirjoitus ja monta viisasta kommenttia siihen. Blogillasi olet osoittanut, että osaat kyllä asiasi ja tärkeintä on uskoa itse omaan tekemiseensä ja pitää kiinni omista haaveistaan. Liian usein me naiset hautaamme haaveemme kommentilla "minä en voi...". Väittäisin, että liki aina asiat pystyy järjestämään siten, että haaveisiin pääsee myös käsiksi. Ei välttämättä tänään, mutta huomenna.

    Pidä siis kiinni tavoitteestasi ja työskentele sen eteen joka ikinen päivä. Jonain päivänä huomaat, että olet siellä, minne joskus haaveilit pääseväsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, rohkaiseva kommentti myös sinulta! Ja tosiaan, täällä kommenttiboksissa on todella paljon viisaita sanoja. Mulla on parhaat lukijat. :)

      Poista
  40. Hyvä kirjoitus, ja hyviä kommentteja ja neuvoja olit myös saanut! Itse vain lyhyesti lisäisin tähän, että olethan sä toisaalta jo nyt onnistunut, kun olet kuitenkin päässyt haastatteluihin ja loppukahinoihinkin valinnoissa. Moni ei ole päässyt. Sulla on kuitenkin opinnot vielä kesken, joten ne loppuunsaatettuasi olet ehkä vielä varteenotettavampi hakija. Samoin jos saisit lisää alaan liittyvää työkokemusta vaikka sitten friinä alkuun vakkarityön ohella. Ajattelisin nimittäin, että työkokemus samalta työnantajalta ei olisi niin huono juttu, mutta kun se on ihan eri alalta, niin se on varmaan se ongelma.
    Mäkin haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Just nyt mulla vain ei riitä energiaa edes ajatella vakavasti uuden työpaikan hakemista. On pienet lapset, ja en toisaalta mäkään ole työnhaussa mikään unelmahakija ("Kun sillä on ne pikkulapset, niin sitten se varmaan on vähän väliä kotona hoitamassa sairaita lapsiaan." Ja ihan totta, niinhän mä olenkin, enkä voi sille mitään.) Ajattelenkin, että keskityn uuden työpaikan hakuun sitten kunhan lapset on vähän isompia. Toisaalta ei tuota voi liian pitkällekään lykätä, kun sittenhän mä olen jo kohta liian vanha työnhakijaksi...
    Tsemppiä ja jaksamisia työnhakuun! On se rankkaa hommaa!
    Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Työnhaku on kyllä rankkaa, en voi edes kuvitella, kuinka rankkaa se on sitten, kun on työtön työnhakija.

      Jotenkin sitä kokemusta pitäisi tosiaankin vain haalia jostain lisää. Ottaisikohan joku viestintätoimisto mut kärpäseksi kattoon...

      Poista
  41. Hieno ja rohkea kirjoitus, kiitos tästä.
    Minä olen päässyt unelmatyöhöni, vaikka alani on varsin kapea ja paikkoja vähän. Tein juurikin paljon sitä, mitä täällä jo neuvotaan. Luottamustehtäviä alalla, omia freetöitä ohessa ja rankkaa opiskelua vuosi toisensa jälkeen, iltaisin ja viikonloppuisin. Yritystä ja yritystä ja uskoa siihen, että epäonnistumisetkin kuuluvat kuvioon matkalla maineeseen ;)

    Sitten vielä tästä perheasiasta. On hirveää kukkua, että uraa tekevä nainen ei kokisi perhettä tai lapsiaan arvokkaimpana. Myös tässä Lean in -kirjassa sitä hyvin kirjoitetaan. Lapset ja perhe ovat ykkönen, mutta ura kova kakkonen. Työtä voi ja pitää rajata, mutta kyllä molemmat voi saada, perheen ja hyvän uran. Meidän perheessä on kaksi uraa tekevää aikuista ja hyvinvoivat lapset, joilla myös tyytyväiset ja jaksavat vanhemmat.

    Pidän peukut pystyssä ja toivotan kovasti tsemppiä!
    B.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan inspiroivaa kuulla, että kova työ on kantanut hedelmää. Kiitos! <3

      Joo, Lean Inissa on musta todella kivasti kerrottu siitä elämästä, mihin kuuluu sekä ura että lapsia. Kivaa kuulla esimerkkiä myös vähän lähempää. :)

      Paljon kiitoksia, B.

      Poista
  42. Ajankohtaista pohdintaa ja mainioita kommnetteja! Omalta osaltani voin sanoa, että oma urani on edennyt suunnitelmieni mukaan, mutta opiskelujen ja aktiivisuuden kautta. Opintoja olen suorittanut kolmen lapsen ja töiden lomassa- omaksi iloksi ja hyödyksi. Oma polkuni on kulkenut lyhyistä määräaikaisuuksista johtavaan asemaan.

    Olen vakuuttunut, että sinullekin löytyy Se paikka, se joka on kuin tehty sinua varten. Rosannan vinkit vaikuttaa myös kokeilemisen arvoisilta. Voihan olla, ettei joku yritys vielä tiedä tarvitsevansa juuri sinua!

    Omalla alalla kolmekymppinen nainen ei ole rekrytoinnissa laisinkaan huono vaihtoehto. Itse olen juuri rekrytoimassa vakituiseen työsuhteeseen odottavaa kolmekymppistä. Hänet on meillä perehdytetty ja hänellä on osaamista, jota voimme varmasti hyödyntää sitten vuoden- parin päästä, kun hän palaa. Sillä aikaa voimme työllistää määräaikaisesti toisen alan ammattilaisen.

    tsemppiä kapteeni-Norpalle ja kaikille muillekin uusia tuulia etsiville!

    sannis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, miten ihanaa kuulla, ettei tämä oma ikä- ja sukupuolikombo nyt välttämättä ole mikään maailmanloppu! Et tiedäkään, miten hyvältä tuntui kuulla tuo. :)

      Kiitos! <3

      Poista
    2. Mulle tuli vielä mieleen, että olethan perannut jo nykyisen työnantajasi mahdollisuudet? Jos teillä on joku firman lehti, niin pyri sen toimitukseen mukaan. Ai kauheeta, huomaan innostuvani neuvomaan.. Eli kiitos ja anteeksi:)

      Poista
    3. Mä oon jo. ;) Olen nykyisen työnantajan palveluksessa päässyt jo tekemään vaikka mitä, mikä on ollut superhyvä juttu.

      Ja hyvä vaan, jos innostut. Ei se pahaa tee, kiitos siis! :)

      Poista
  43. Mun rohkeuteni ei riitä oman nimimerkin käyttöön, mutta halusin kuitenkin tulla sanomaan kiitos. On jotenkin uskomattoman tärkeää kuulla, että joku muukin (selkeästi fiksu, upea ihminen kuten sinä!) on samantyyppisessä tilanteessa. Itse tosin työskentelen tällä hetkellä haluamallani alalla, mutta työpaikkani on pian menossa alta. Tämä on ollut tiedossa kauan ja uutta paikkaa olen hakenut myös yli vuoden. Tein muutama vuosi sitten ratkaisun hylätä vakityötarjous ja ottaa vastaan uran kannalta (uskoakseni....) paremman, mutta väliaikaisen. Ja tehdä gradu loppuun. Vielä en kadu, mutta aina silloin tällöin mietin miten paljon helpompi voisi olla hengittää, jos olisi antanut itsensä "jumiutua" sinne, missä sijaisuuteni olisi haluttu vakinaistaa.

    On vaikea kuvata miten tärkeää tämän tekstin lukeminen oli minulle. Ainakin hetken jaksan taas uskoa, että vika ei ole minussa ja vielä "se oikea" paikka ei vain ole tullut vastaan. Kiitos! Taidanpa myös hankkia tuon kirjan mitä luet... itselleni Lisa Sounion "Brändikäs" oli yllättävän avartava. Aika kevyt ja helppo lukea, mutta sai silti aikaan kivaa kuhinaa ajatuksissa.

    Ja samaa kuin kaikki muutkin sanon minä myös: olen aivan varma, että vielä tärppää. Jo tämän blogin perusteella on aivan varma, että joku kohta tajuaa millainen helmi olisi tarjolla. Ja kaikki muut katuvat, että eivät napanneet sinua kun olisivat pystyneet. Jatketaan unelmiemme jahtaamista yhdessä ja kiitos kun valat uskoa myös meihin muihin. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että tästä oli jollekulle muullekin iloa. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että me tarvitsemme enemmän sellaista kollektiivista empatiaa ja muiden kannustamista parhaimmillaan, mitä tämä kommenttiboksi on ollut.

      Hanki ihmeessä, mä olin ihan maani myynyt, kun aloitin sen ja nyt olen paljon enemmän kick ass kuin aikoihin. :)

      Paljon tsemppiä ja rutistuksia sinulle! <3

      Poista
  44. Hieno kirjoitus ja mahtavia kommentteja. Yhdyn täysin siihen, että jos hakee paikkoja, joista on oikeasti kiinnostunut ja sellaisista yrityksistä, joiden toimintatavat, arvot ja yrityskulttuurin kokee omakseen, niin ei tarvitsekaan opetella olemaan oikeanlainen tyyppi vaan voi heti alusta asti olla täysin oma itsensä. Rosannan ehdotus uudesta lähestymistavasta on aivan loistava! Tiedän, että susta olisi siihen. Tsemppiä rakas ja rohkea ystäväni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta ihana ystäväni! <3 Arvaa, mistä puhutaan seuraavan kerran kun nähdään... :D

      Poista
  45. Muista kertoa, että olet erityisen kätevä tekemään englanninkielisiä tiivistelmiä! ;) Oletko miettinyt minkään tapahtuman viestintää? Esim. joku festivaali, messut, ym. En ihan tiedä minkälaisia töitä haet, mutta tuollainen voisi olla hyvä "oikean alan" työ, ja saattaiit pysytä hoitamaan OTO:na lomajärjestelyillä tai lyhyemmällä virkavapaalla. Ehkäpä. Tsemppiä joka tapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, joo! :D Mä olen yrittänyt kuutioida tässä, että mikä voisi olla ihan kaikkein eniten mun juttu. Mä työskentelisin tosi mielelläni viestintätoimistossa ja mun omaa aluetta voisi olla nimenomaan erilaisten tapahtumien järjestäminen sen perinteisen kirjoittamisen ja vähemmän perinteisen sosiaalisen median viestinnän suunnittelun lisäksi. Huomaatko, mä alan rönsyillä jo tässä kun pitäisi sanoa, mitä tekisin mieluiten! Niin moni juttu kiinnostaa. :D

      Kiitti! :)

      Poista
  46. Tsemppiä!! Peukkuja pidetään täälläkin sulle.

    VastaaPoista
  47. Mahtava postaus ja hienot kommentit - kiitos kaikille!

    Paljoa minulla ei ole lisättävää, muuta kuin että jos edes vähääkään mietit yrittäjyyttä unelmasi toteuttamiseen, haluan vinkata sinut upeaan viestinta-alan yrittäjän blogiin, jota olen hiljaisesti koskaan kommentoimatta seurannut vuosia.
    http://eioototta.fi/
    Jos innostut lukemaan, löytyy välillä osuvasti kirjoitettuja kuvauksia yrittäjäpolusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva vinkki, innostun kyllä! Kiitos siis. :)

      Poista
  48. Munkin täytyy nyt hankkia tuo kirja käsiini! En ehtinyt ihan kaikkia kommentteja lukea läpi, mutta tuli mieleen että sä tarvitsisit mentorin! Olen yliopistolla töissä ja meillä on oma mentor-ohjelma, ala on tosin kaupallinen joten voi olla että me ollaan vähän pidemmällä näissä jutuissa. Mutta voihan mentorin (samalla alalla oleva kokeneempi henkilö, joka voi antaa vinkkejä työelämään) löytää ihan ilman mitään ohjelmaakin, ehkä jopa sun lukijoissa on joku joka sopisi? Olen työssäni nähnyt, että siitä on apua alalle pääsyssä ja verkostoiden luomisessa. -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kannattaa ehdottomasti. Mun tekisi mieli lukea se nyt heti saman tien uudelleen. Ehkä teenkin sen. :)


      Mentor-juttu on itse asiassa vähän työn alla! Se ON hyvä idea ja siitäkin muuten puhutaan tossa kirjassa.

      Poista
  49. Viestintäala on kovaa tänä päivänä. Loistavia tyyppejä eri lehdistä ovat saaneet lähteä ja jos on 1 paikka auki, sitä hakee 100 pätevämpää henkilöä.
    Itse sain ainoinaan vinkin tehdä halvalla työtä ja se sitten poikikin hedelmää. Minulla alkaa työharjoittelu vajaa kk päästä ja kuulin opiskelijakaverin hakeneen paikkoja kesästä saakka, ei mitään. Joten mä sitten laitoin hakemukseen hyvin pienen palkkatoiveen ja 3 viikkoa myöhemmin minulla oli työpaikka. Kuulin eilen että tätä paikkaa oli hakenut n 100 henkeä.

    Moneen otteeseen on palkkaa aiottu nostaa, eli tällä harjoittelujaksolla on minun tilaisuuteni näyttää.

    Tosiasia on että viestintäalalla käytetään surutta hyväksi ilmaisia harjoittelijoita ja sellaiseksi ei pidä ruveta, se ei ole hyvä itselle, eikä niille jotka sinun pestisi jälkeen vastaavaa haluaa.
    Olet kuitenkin niin nuori että sinulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta itse olen alanvaihtaja, koska alalla jossa olen ollut aina ja ikuisesti ei kohta ole töitä juuri kenellekään, eli vaikka työ on ollut mukavaa, ei jatkuvien yt-neuvotteluiden ympärillä ole kiva elää. Kaukana siitä.

    Olen kummityttöni, jolla on lukion keskiarvo yli 9 keskustellut aiheesta paljon ja useasti. Hän haluaa myös viestintään ja yritän hänelle takoa järkeä, kun aivoja on vaikka mihin, kannattaako kouluttaa alalle, jossa ei ole töitä vai mielummin sellaiselle jossa on töitä. Se että pääsee kerralla sisään kouluun ja saa loistavia arvosanoja kaikista tenteistä ei takaa mitään tulevaisuuteen. Samaan aikaan se naapurin poika joka meni peruskoulun jälkeen amikseen on rakentanut jo omakotitalon, kun itse pyörii vielä yliopiston käytävillä ilman tietoa mistään tulevasta.

    Sinulla on töitä ja olet aivan varmasti loistava omassa työssäsi. Finnairilla kuten muillakin matkailualoillla yt-neuvottelut eivät ole vieras sana.
    Ymmärrän että olet vuosikausia halunnut tälle alalle ja sitä olet myös opiskellut. Olisiko hyvä jossain vaiheessa laittaa paperille ylös plussat ja miinukset ?

    Uskon että mistä tahansa työstä oppii pitämään kun pitää vaan oikean asenteen. Itsellä oli tärkein motiivi uuden ammatin opiskelussa se että saa työtä. Kun en ole enää teini ja on perhettäkin elätettävänä, oli rahan juoksu tärkeää. Ja vaikka nykyinen työ ei olekaan ns vuosien unelma, pidän itse nykyisestä työstäni ja ennen kaikkea voin tällä hetkellä, kun olen vielä koulun kirjoilla opiskella lisää alaan liittyvää, jotta olen tässä työssäni vielä parempi ja vielä kultaakin tärkeämpi omistajalle ja pomolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen halunnut pitkään. Olen opiskellut ja tehnyt jonkun verran alan hommia tässä sivussa ja nyt haluaisin vaihtaa kokonaan. :)

      Itse en usko siihen hintojen polkemiseen, koska tässä maailmassa tulee aina löytymään joku, joka tekee vielä halvemmalla. Mä en myöskään tahdo olla epäsolidaarinen, koska sitähän se hintojen polkeminen myös on.

      Luulen, että tietynlainen epävarmuus leimaa koko työelämää tänä päivänä, eikä siitä tulla pääsemään eroon. Ei mitään varmoja työpaikkoja enää ole olemassakaan. Mä uskon myös (vähän pessimistisesti), että mun sukupolvi ei tule pääsemään eläkkeelle ollenkaan tai jos pääsee, niin joskus 75-vuotiaana, joten olisi tosi kiva löytää duuni, jossa aidosti viihtyisi. :)

      Poista
    2. Jos sulla on jo työhistoriaa alalta, silloin hommahan on aivan toinen. Et olisi eka bloggari, joka löydetään hänen omilta sivuiltaan, eli tälläisiä postauksia enemmän, sana kiertämään.

      Mä rakastin mun entistä työtäni aikoinaan, mutta viimeisinä hetkinä ennen mammikselle jäämistä työ oli aivan järkyttävää, stressiä täynnä. Stressi oli mukana kauan, kun kävin näyttämässä työpaikalla lastani sain kuulla mitä oli töissä tullut mun aloittamille jutuille vastaan.
      Siinä olen samaa mieltä kanssasi, en usko että tulen ikinä saamaan tältä valtiolta tippaakaan eläkettä mutta usko pois, tässä maassa on paljon ihmisiä, jotka eivät tykkää yhtään työstään. Itse olen ollut monta kesää kesätöissä tehtaalla, jotka pyörivät edelleenkin. Tuskin hekään työstään tykkäävät. Tai näitä joista puristetaan enemmän joka päivä ja takana yt-neuvottelut kummittelevat vuodesta toiseen.

      Olisikin upeaa jos voisi tehdä työtä josta nauttii, mutta ne työt ovat harvassa. Miehelläni on sellainen työ. Yli 15 v saman työnantajan palveluksessa ja loman jälkeen hän on iloinen kun pääsee taas töihin.

      Itse olen onnellinen että ehdotin halvalla työhön tuloa. Vaihdoin alaa ja kyseiseltä alalta minulla ei ole päivääkään työkokemusta. Minusta olisi ollut yrittäjää kohden väärin pyytää taulukkopalkkaa. Mutta 10 vkoa myöhemmin sen saan.

      En missään nimessä ehdota sinua lopettamaan haaveilua, sehän on yksi elämän suola, mutta jossain vaiheessa on hyvä laittaa asiat paperille. Mitä on opiskellut, mitä on hakenut, missä toinen on ollut parempi, miten voin itse tulla paremmaksi ?

      Ja sun tapauksessa se jossain vaiheessa ei ole vielä lähitulevaisuudessa. Sulla on vielä aikaa haaveilla ja opiskella lisää.

      Poista
  50. Hei, tulkitsen työnhakusi tuloksen niin että se juuri sinua odottava paikka ei vain vielä ole ollut haussa...uskon vahvasti siihen että joku timanttinen työpaikka on tulossa auki juuri sinulle! Ja sitten kun näin käy, onni kyllä on puolellasi ja pääset tekemään sellaista työtä mistä nyt haaveilet.

    Ja jos unelmatyö ei ihan vielä ilmoittele itsestään, ehdotan että perustat "Norpan kotisataman",
    lifestyle-purjehdus-viestintä -talon joka kevätkaudella kouluttaa purjehtivista naisista kippareita tai innokkaita gasteja toivomustensa mukaisesti, tarjoaa kotien ja veneiden stailausta sekä järjestää erilaisia elämyksellisiä tapahtumia vesillä ja rannassa. Talvikaudella voisit kirjoittaa omalla iloisella tyylilläsi selkeitä opuksia niin aloitteleville purjehtijoille kuin omaa "huumaansa" etsiville. Ja jos löydät sopivan rantakiinteistön oman lifestyle/purjehduskeskuksen tukikohdaksi, se voi kirjojen kirjoittamisen, viestinnän freelance-toiminnan ym. ohella toimia myös maailman kauneimpien joulukoristeiden myyntinäyttelynä : )

    Blogisi perusteella olen varma että vielä joskus olet siinä tilanteessa että voit valita sen parhaan työn monista tarjotuista vaihtoehdoista, siihen asti, onnea matkaan! "No mountain too high"
    : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti tulkittu, kiitos! :)

      Kieltämättä toi oli niin mahtava visio, että kelpaisi. :D Monialayritys Norppa. Mahtavaa!

      Poista
  51. Ihana postaus! Itse olen siinä vaiheessa, että mietin mitä todella haluaisin tehdä ja minkälainen työ sopisi minulle parhaiten. Tälläsiä postauksia on ihana lukea, koska tietää ettei mieti näitä samoja asoita yksin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Ja tosiaan joskus vain kannattaa avata suunsa, niin saa huomata, ettei ole ollenkaan yksin. :)

      Poista
  52. Huippu postaus, rohkea ja toivottavasti hedelmää kantava!
    En millään jakanut lukea kommentteja, niitä oli niin paljon, mutta oma neuvoni on avata suunsa rohkeasti ympäristölleen. Kuten tällä postauksella teitkin. Itse olen päätynyt kahteen viimeisimpään huippu-paikkaani siten, että olen vain kertonut ympärilleni, että etsin mielenkiintoisia hommia näillä ja noilla reunaehdoilla. Tuuria on ollut matkassa, mutta molemmilla kerroilla tämä on toiminut.

    Joskus ei kannata liian pitkään etsiä sitä vuorta, vaan antaa sen vuoren tulla luo. Mutta se tulee ainoastaan jos tietää sinun odottavan valmiina.

    Joku minussa sanoo, että etämä postaus poikii sulle vielä upeita mahdollisuuksia. :) Rohkeutta ja tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Joo, tämä suun avaaminen on tiedätkö todellakin jo antanut mulle ihan uutta virtaa ja uusia näkymiä. Mä olin luullut kertoneeni lähipiirilleni toiveistani hyvinkin tarkkaan, mutta en sitten ehkä kuitenkaan ollut.

      Kiitos tsempeistä, olet ihana! :)

      Poista
  53. Olin jo tulossa kommentoimaan, että sun pitää ehdottomasti hakea johonkin viestintätoimistoon. Ja sitten sanoitkin, että näet itsesi viestintätoimistossa:)

    Itse helsinkiläisessä viestintätoimistossa jo muutamia vuosia töitä tehneenä olen vakuuttunut, että olisit unelmatyöntekijä! Meillekin on sen verran olmeja tyyppejä välillä otettu (niiden supermahtavien lisäksi), että on suuri vääryys, jos ei sua valittaisi. (Tiedän, ei auta asiaa kuulla, että jonnekin on päässyt ihan surkeita tyyppejä, mutta olen työelämästä oppinut, että välillä on ihan puhtaasti tuurista kiinni, kuka valitaan ja millaisin perustein.)

    Olen satavarma, että erotut, jos näytät selkeästi, että haluat juuri siihen tiettyyn paikkaan. Soita toimitusjohtajalle ja kerro itsestäsi. Yllättävän moni ei soita. Siinähän myös sinä pääset kuulemaan, minkäoloinen pomo on.

    Tai lähetä hänelle käsinkirjoitettu hakemuskirje tai -kortti. Tänä digiaikana se tekisi varmasti vaikutuksen. Kerro siinä blogistasi, joten näytät, että hallitset niin perinteiset kuin "uudet" viestintäkanavat. Tee blogauksistasi, friikkukirjoituksistasi ja ansioluettelostasi vaikkapa pieni kuvakirja ja lähetä se haluamaasi työpaikkaan. (Ifolorilla ei maksa kuin muutaman euron, investoi hieman siis itsekin - näytä sillä, että haluat juuri sinne duuniin).

    Valokuvausta osaavia viestintäkonsultteja muuten tarvitaan. Muistathan mainita myös siitä. Visuaalisuus on tällä hetkellä alalla kova juttu.

    Uskon, että sä saat työpaikan nopeammin kuin uskotkaan tän sun kirjoituksen ansiosta! Ihania lukijoita sulla. Ihmisten pitäisi enemmänkin jakaa osaamistaan ja ideoitaan. Eritoten meidän naisten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu, niin paljon kiitoksia! (Missä sä olet töissä ja onko teillä paikkoja auki? :D)

      Se soittaminen on tosiaan tärkeää, sähköpostit niin helposti vain hukkuu jonnekin massaan. Ja toi kuvakirja on aivan mieletön idea! Oon tähän mennessä korostanut visuaalista silmää ja mun stailaustaitoja (oon tehnyt sitäkin), mutta en välttis just valokuvaamista itsessään niin paljon. Lisään siis senkin. :)

      Mulla on todellakin aivan ihania lukijoita! Ja tämä postaus oli todellakin hyvä osoitus siitä, että rohkaistuminen kannattaa - on monia, jotka painivat samojen ongelmien kanssa ja monia, jotka aidosti haluavat auttaa. Täytyy vain toivoa, että olen joskus siinä tilanteessa, että voin itse laittaa hyvän kiertämään! :)

      Poista
  54. Kiitos hyvästä postauksesta tärkeästä aiheesta. Talouden taantuman vuoksi työmarkkinat ovat kireät ja unelmatyön löytymäminen on aihe, jonka kanssa moni painii.

    Voisin kertoa, mitkä asiat ovat omalla kohdallani auttaneet. Muutin ulkomaille poikaystävän perässä kesäkuussa. Elämän muutos pelotti paljon lähinnä työn löytymisen kannalta. Olen hyvin työorientoitunut ihminen ja Helsingissä minulla oli supermielenkiintoinen työ, joka vastasi koulutustani ja josta nautin tosi paljon. Uuteen maahan muuttaessani työttömänä tunsin itseni luuseriksi ja pelkäsin kertoa ihmisille, että haen töitä, koska työttömänä oleminen oli minulle häpeä. Kului 1kk, 2kk jonka aika hain varmaan 100 eri työpaikkaa, mutta olin edelleen ilman töitä. Sitten avasin suuni ja kysyin tutuilta rohkeasti työmahdollisuuksista heidän yrityksissään. Tämän jälkeen mahdollisuuksia alkoi poikia suositusten ja kontaktien kautta.

    Ensimmäinen neuvoni on siis, että kerro kaikille, että haet töitä tietyltä alalta (tämä postaus onkin jo avaus siihen :)). Mitä useampi tuttusi ja tutun tuttusi tietää, että haet töitä tietyltä alalta, sitä todennäköisemmin voit saada työpaikan tutun suosittelujen tai suhteiden kautta. Olen oppinut, että suurin osa työpaikoista saadaan kontaktien avulla niin Suomessa kuin tässä Euroopan pääkaupungissa, missä nyt asun. Kun on talouden taantuma, samaa työpaikkaa voi hakea 100 kandidaattia. Siitä on hyvin vaikea erottaa jyviä akanoista ja jolloin pätevät hakijat jäävät ilman työtä. Näin ollen olenkin oppinut, että hakemuksien lähettäminen ilman kontaktien suosituksia on usein jopa turhaa työtä. Rekrtytointi on myös työnantajalle edullisempi ja vähemmän kuluttavampi, jos nykyinen hyvä työntekijä tuntee valmiiksi jonkun hyvän kandidaatin.

    Toinen neuvoni on, että kun pääset haastatteluun hymyile, ole energinen, motivoitunut ja niin ystävällinen, että he ihastuvat sinuun välittömästi ja haluavat ehdottomasti tehdä töitä kanssasi, jos ei heti, niin ehkä tulevaisuudessa, kun ko. yrityksessä ilmenee uusia työmahdollisuuksia. Minä sain täällä työpaikan niin, että olin heinäkuussa työhaastattelussa yhdessä firmassa, mutta olin toiseksi paras hakija, enkä saanut paikkaa. Kuitenkin nyt yli 2kk myöhemmin yritys otti minuun uudelleen yhteyttä ja tarjosi toista pestiä. Tämä paikka ei edes tullut julkiseen hakuun nettisivuille, koska he muistivat minut heinäkuulta ja halusivat kysyä halukkuuttani ja tilannettani uudestaan. Tällä välin olin työskennellyt eräässä toisessa yrityksesssä joka oli " just a job for me", joten tottakai olin valmis siirtymään unelmayritykseeni heti.

    Kolmas neuvoni on, että älä masennu, vaikka työnhaku kestää kauan. Voisin hokea sinulle kymmeniä kertoja peräkkäin, että "sinä saat töitä viestintäalalta pian", koska se on vain totta, vaikka siihen ei itse uskoisikaan. Nyt on vain sellainen taloudellinen tilanne Euroopassa, että työvoima ei liiku. Myös mitä enemmän hakee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä saa mahdollisuuksia - painotan kuitenkin silti kontaktien ja suosittelijoiden merkitystä. Itse aina hoin myös täällä itselleni, kun jännitin haastatteluissa, et "näytä niille, suomalaisella sisulla, suomalaisella sisulla", :D mikä hölmöä, mutta sain siitä rohkeutta näyttää näille ulkkareille.
    Eli Just Do It - kuten nykyisen unelmatyönantajani motto neuvoo :)

    Olen varma, että tämän postauksen jälkeen sinulla on oman alasi työ alle 6kk sisällä, jopa ennen joulua. Hienoa, että kirjoitit aiheesta. Rohkeutta ja onnea!

    VastaaPoista
  55. Kiitos aivan ihanasta kommentista! (Ja jee, mikä työnantaja sulla!)

    Olen tosiaankin huomannut tuon, että kannattaa kertoa kaikille. Ja jalostan ajatusta vielä niin, että kannattaa kertoa myös olevansa ihan tosissaan ja kertoa aika tarkkaan, mitä haluaa, koska hienovaraiset vihjailut eivät välttämättä riitä.

    Ihanaa, kun uskot minuun, Kyllä mä itsekin uskon noin 80% ajasta, mutta välillä tulee sellaisia murheen alhoja. Onneksi kirjoitin tän postauksen, koska nyt voin tulla lukemaan näitä ihania tsemppejä aina silloin, kun olen joutumassa siihen alhoon. :)

    VastaaPoista
  56. En ole HR-ammattilainen, mutta olen rekrytoinut useita kertoja eri organisaatiossa. Tässä kokemuksiani:

    Erityisesti julkisella sektorilla muodolliset vaatimukset voivat olla ensimmäisen karsinnan paikka: ei papereita - ei kutsua haastatteluun.

    Haastatteluun kutsuin yleensä 3-5 hakijaa. Haastateltavan cv ei välttämättä vastannut kaikkia vaatimuksia, mutta hakemus oli myyvä. Siinä oli ajateltu asiaa työnantajan kannalta: sopivan mittainen, mainittu olennaisin työkokemus/koulutus/muu aktiivisuus/ominaisuudet, ja ennen kaikkea perusteltu, miksi työnantajan kannattaa valita juuri tämä hakija, pienistä puutteista huolimatta. Pelkkä cv saattoi riittää haastattelukutsuun, jos työkokemus ja koulutus vastasivat hakukriteerejä. Jos hakija soitti ennen hakemuksen lähettämistä tai sen jälkeen ja esitti relevantteja kysymyksiä / toi esiin palavan intonsa haettuun työhön, tuli hakemus luettua vähän tarkemmin.

    Haastattelussa joskus paljastui, että joko hakija ei ollut itse tehnyt (tai edes miettinyt) hakemustaan tai sitten hänen kirjallinen ilmaisunsa oli ihan eri paria kaiken muun kanssa. Joskus taas cv:n perusteella kiinnostava, mutta hakukirjeen perusteella onneton tapaus loisti haastattelussa. Kaikki riippuu haettavasta työstä: yksinäisessä asiantuntijatyössä ei ehkä ole ihan katastrofi jos työntekijältä puuttuvat sosiaaliset taidot. Yleensä kuitenkin sosiaalinen puoli on tärkeä. Useimmissa työpaikoissa ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, siksi hakijan on sovittava työyhteisöön. Kaikkien ei tarvitse olla yhdestä puusta veistettyjä, tavoitteena on sopiva sekoitus erilaisia ihmisiä.. Hakija ei voi tietää, minkä tyypin edustaja joukosta puuttuu, siksi voi vain olla oma itsensä ja toivoa, että juuri sitä haettiinkin.

    Joustavuus ja sopeutumiskyky ovat työnantajan näkökulmasta toivottavia ominaisuuksia. Toisaalta työnantaja etsii henkilöä, joka osaa asiansa - tai jolla on hyvät edellytykset kehittyä osaajaksi - ja joka uskaltaa myös esittää kriittisiä näkemyksiä asiantuntemuksensa perusteella.

    Jos kokemusta alalta ei ole, kannattaa tuoda esille muuta kautta hankittuja valmiuksia, joista arvelee olevan hyötyä haetussa työssä. Esim. opiskeluaikaisen järjestötoiminnan tai harrastustoiminnan parissa osoitetun aktiivisuuden mainitseminen voivat todistaa ainakin sen, että osaa tehdä tikusta asiaa kekseliäällä tavalla :)

    En ole koskaan rekrytoinut tai tullut rekrytoiduksi suhteiden perusteella. Suosituksia kysytään sitten, kun päätös rekrytoinnista on melkein tehty. Silloin varmistutaan siitä, että henkilö on sitä mitä sanookin olevansa eikä ole jättänyt kertomatta olennaisia asioita. Suosittelijan kertoman tulee vahvistaa haastatellusta saatu vaikutelma. Suosittelijan ei välttämättä tarvitse olla aiempi esimies, myös työtoverilla tai muulla yhteistyökumppanilla voi olla kiinnostavaa sanottavaa.

    Ylipätevyys ei ole välttämättä este, jos hakija pystyy perustelemaan sen hyvin, esim. alan vaihto tai jäähdyttely ennen eläköitymistä. Useimmiten ei kuitenkaan kannata palkata senioria junioritehtävään. Jos työtehtävät ovat yksinkertaisia eikä etenemismahdollisuuksia ole, voi pitkän koulutuksen ja työkokemuksen omaavan olla vaikea motivoida itseään. Jos taas junioriasema on ensimmäinen askel vaativimpiin työtehtäviin etenemisessä, ei eläkeikää lähestyvä ole oikea valinta.

    Jos ei tule valituksi, on hyvä soittaa ja esittää juuri nuo kysymäsi kysymykset. Useimmiten valitsematta jääneessä hakijassa ei ole mitään vikaa, vaan toinen hakija oli työnantajan mielestä juuri siihen työhön sopivampi. Jos palautteessa ei tule esille mitään suurempia kehitysideoita, ei asiaa kannata jäädä märehtimään. Itse olen ajatellut kalkkiviivoilla karsiuduttuani mielialasta riippuen joko ”eivätpä tiedä mitä menettivät” tai ”ei se sittenkään ollut minulle sopiva työ ja työyhteisö” :)

    Jos tulee valituksi, on turha pohtia kykyjen riittävyyttä. Jos et valehdellut rekrytointiprosessin aikana, on työnantaja tietoinen siitä, mitä on saanut. Kaikkine puutteinesikin juuri sinä olet hakijoista se, jolla työnantajan mielestä on parhaat edellytykset onnistua tehtävässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista, siitä on varmasti hyötyä monelle, joka tätä postausta palaa lukemaan. On myös huojentavaa kuulla näkemyksesi suhteista, koska se on sellainen asia, joka saattaa lannistaa ja pelottaa montaa sellaista ihmistä, jolla ei niitä tietynlaisia suhteita ole. Vaikka olisikin muuten pätevä.

      Olen ollut ahkera tuossa palautteen pyytämisessä ja se on todella auttanut eteenpäin ja toisaalta siitä on saanut paremman fiiliksen itselleen. Vaikka se tuntuukin aluksi kamalalta, niin siihenkin tottuu. :)

      Kiitos ajasta, jonka laitoit tähän kommenttiin, jäin pohdiskelemaan tätä oikein kunnolla. :)

      Poista
    2. Minua niin harmittaa, kun monilla on kovin kummallisia käsityksiä työnhausta, työnantajien odotuksista ja siitä miksi ei tullut valituksi, siksi kirjoitin pitemmästi. Toivottavasti kirjoituksestani on apua jollekin.

      Jos yhteen avoimeen työpaikkaan tulee kymmeniä tai jopa toista sataa hakemusta, joutuu aika moni pettymään. Sellaiseen joukkoon mahtuu monia hyviä hakijoita, joista useampikin olisi työhön sopiva. Mutta kun on vain se yksi työpaikka täytettävänä, on päätös monesti niin pienestä kiinni, ettei valitsematta jääneen todellakaan kannata miettiä, että itsessä on jotain vikaa.

      Jos taas ei pääse edes haastatteluun puuttuvan kokemuksen vuoksi, täytyy sitä kokemusta hankkia vaikka palasina etäämpää ja oman alan vierestä. Kuten joku jo mainitsikin, voi pienillä paikkakunnilla olla jopa pulaa hakijoista, silloin myös kokematon kelpaa. Lyhyet sijaisuudet kaukana kotoa ja ehkä jopa huonolla palkalla eivät ole kovin houkuttelevia vaihtoehtoja, mutta saatu kokemus voi auttaa uuden uran alkuun kotiseudulla. Ne osoittavat myös, että hakija on todella motivoitunut. Jos mitään oman alan töitä ei ole tarjolla, voi miettiä, mistä alaa sivuavasta kokemuksesta voisi tulevaisuudessa olla hyötyä mieluisan työpaikan löytymisessä. Erikoiset yhdistelmät työkokemuksia saattavat olla juuri se tekijä, joilla erottuu myöhemmin hakijajoukosta.

      Onnea matkaan kaikille työnhakijoille!

      Poista
  57. Olen pitkään lukenut blogiasi, mutta ensimmäistä kertaa kommentoimassa. Asia osui ja upposi minuun, johtuen omasta tilanteestani. Viimeiset kuukaudet on vierähtänyt kotona työnantajan päätöksen takia. Päätin kuitenkin, että tämä kokemus on vain ja ainoastaan positiivinen. (Myönnetään ihan joka päivä ei ole ollut helppoa uskoa asiaan...) Kommenteissa on tullut niiin paljon hyviä neuvoja, joten en tiedä tuleeko tässä yhtään uutta.

    Itselläni on toiminut se, että ennen haastattelua olen vakuuttanut itselleni, että olen hyvä, itse asiassa paras ja mä saan tän paikan. Toisaalta jos on tullut kieltävä vastaus olen todennut, että en olisi sinne henkilönä sopinut, vaikka osaamiseni olisi ollut parasta. Toki se harmittaa kun jää "hyväksi kakkoseksi", mutta kyseinen paikka ei vain ollut minua varten. Nyt näyttää siltä, että taktiikkani tuottaa tulosta ja uudet haasteet ovat edessä.

    Vahvalla asenteella eteenpäin ja luota itseesi! Just sulle sopiva paikka odottaa kulman takana.

    VastaaPoista
  58. Tää kommentti tulee tosi myöhään. Ajattelin kuitenkin postata muutaman jutun, mitä kommenttiketjussa ei pikavilkaisulla tainnut olla vielä mainittu. Vaihdoin itse äskettäin alaa ja suoritin korkeakoulututkinnon ja törmäsin osaan samoista ongelmista.

    Tässä muutamia ideoita/kysymyksiä/ajatuksia liittyen lähinnä opintojen loppuunsaattamiseen. Ootko yrittänyt hakea viestinnälle erillishaussa? Ainakin aiemmin ottivat joka vuosi muutaman opiskelijan myös sitä kautta, kannattaa vaan sitkeästi hakea. Itse pääsin toiseen tiedekuntaan tätä kautta. Entä oletko käynyt suoraan professorilta kysymässä, saisitko osallistua niille puuttuville kursseille? Yleensä joustavat, kun käy selittämässä tilanteen kasvotusten.

    Opintovapaa oli omalta osaltani se varsinainen "pelastus". Jos ei vielä ole tuttu, niin koulutusrahasto tukee varsin hyvin aikuisopiskelua. Tuki vastaa suunnillee työttömyyskorvausta, tiedot löytyy täältä http://www.koulutusrahasto.fi/. Opintovapaata työnantajan täytyy myöntää kun työhistoriaa riittävästi, ainoastaan voivat lykätä kerran.

    Kuten moni aiempi kommentoija on maininnut, viestintätoimistoihin voi olla aika haastavaa saada "jalkaa oven väliin" tekemättä harjottelua. Näin sanoi myös viestintätoimiston johtoryhmään kuuluva ystäväni, jonka mukaan he eivät nykyään palkkaa ketään varmistumatta harjoittelun avulla, että saavat "hyvän tyypin". Mä ratkaisin vastaavan ongelman niin, että otin opintovapaata ja tein sinä aikana opinnot loppuun ja pääsin harjoitteluun (jos tekee palkatta ja saa opintoviikkoja, ei ole ongelma tuon aikuisopintorahan kannalta).

    Tosi paljon tsemppiä ja kiitos ihanasta blogista!

    VastaaPoista
  59. Olen omassa blogissanikin pohdiskellut usein samaa työllistymisongelmaani. Meillähän kuitenkin myös ne koulutukset ja kiinnostuksenkohteet liippaa toisiaan läheltä. Minä, jos kuka, tiedän myös mille tuntuu hakea töitä, hakea ihan hirveästi.

    VastaaPoista
  60. Useat työnantajat edellyttävät muodollista pätevyyttä eli tutkinto on hyvä olla taskussa. Monet valtsikasta valmistuneet maisteritkin tekevät harjoitteluja saadakseen työkokemusta ja saavuttaakseen päämääränsä. Harjoittelu ei siis aina ole huono asia, itsekin olen sellaisia tehnyt, en tosin ilmaiseksi. Ilman näitä kokemuksia olisi ollut huomattavasti hankalampi päästä tähän pisteeseen. Asia on tietenkin silloin eri, jos oikeaa työvoimaa aletaan korvaamaan harjoittelijoilla. Harjoittelijan tulisi aina olla ylimääräinen resurssi, joka saa myös asianmukaista ohjausta.

    Oman kokemukseni mukaan kannattaa ottaa riskejä päämääränsä saavuttamiseksi. Joskus tämä voi tarkoittaa hetkellistä taloudellista epävarmuutta, mutta omalla kohdallani se on joka kerta kannattanut.

    Itsekin jonkun verran rekrytoineena voin sanoa, että hyvällä, innostuneella ja motivoituneella asenteella pääsee pitkälle. Hyvät tyypit pärjäävät aina ja löytävät kyllä paikkansa. Ei myöskään kannata väheksyä omaa aikaisempaa työkokemustaan.. usein sieltä löytyy myös ihan relevantteja asioita, joista on hyötyä myös sillä alalla, johon on pyrkimässä. On tärkeää löytää nämä seikat ja pukea ne hakemuksissa ym. "myyvään" muotoon. Jokaiseen hakemukseen kannattaa käyttää kunnolla aikaa ja kuvailla osaamistaan mahdollisimman konkreettisesti.

    Olet lahjakas kirjoittaja ja varmasti löydät vielä töitä viestinnän alalta. Itse neuvoisin hakemaan myös muita kuin niitä unelmapaikkoja. Usein täytyy edeltä askeleittain, jotta saa sitä relevanttia työkokemusta. Näissäkin paikoissa voi hyvin kertoa avoimesti pidemmän tähtäimen pyrkimyksistään, tavoitteellisuus ja päämäärätietoisuus nähdään monesti hyvinä asioina. Esim. assaripaikat voivat ovat hyviä ponnahduslaitoja asiantuntijatehtäviin.

    Kovasti tsemppiä työnhakuun!

    VastaaPoista

Kiitos päivän piristyksestä eli kommentista!