torstai 27. helmikuuta 2014

A trip down the memory lane




Tarvitsin erääseen Kuvakulmiin tekeillä olevaan juttuun kuvia hepoista. Tarvitsin sekä uusia että vanhoja. Uudet järjestyivät helposti - ei tarvinnut kuin hurauttaa lähimmälle tallille ja alkaa räpsiä. Vanhoihin tarvitsin virka-apua ja äitini onneksi löysikin muutamia lapsena ottamiani kuvia. Matkalla niitä hakemaan käväisin nostalgiasyistä vielä toisellakin tallilla, sillä "omallani". Katselin vähän aikaa  ratsastustuntia ja muistelin omia hetkiäni maneesissa. Kuinka kävelimme tomerina ennen seurakisoja mittailemassa rataa ja laskemassa, kuinka monta laukka-askelta esteiden väliin mahtuisi. Pitkään yritin kisoissa uskollisesti ratsastaa hoitoponillani, joka vihasi hyppäämistä ja kielsi aina ulos viimeistään puolessavälissä. Kun lopulta menin toisella ponilla, jota hoidin osa-aikaisesti vakkarihoidokkini lisäksi, sain puhtaan radan. Miten hassulta se tuntuikaan, kun minäkin sain vihdoin ruusukkeen. 

Olen aina tykännyt hyppäämisestä todella paljon. Kesäleireillä oli ihan parasta, kun pääsi maastoesteradalle. Leireillä nekin ponit, jotka olivat talvisaikaan vähän laiskanpulskeita, innostuivat reippailemaan saatuaan laiduntaa vapaasti. Jonkinlainen herääminen tapahtui jo keväällä, kun lumet sulivat ja pääsimme tunneilla ensimmäistä kertaa pellolle lumien lähdettyä. Kaikki ponit tiesivät, että tunnin lopuksi mentäisiin täysillä laukaten sitä pellon laidalla olevaa mäkeä ylös. Sitä kekkuloinnin ja hörökorvien määrää!


Kun katselin kuvia vanhempieni luona, muistin heti melkein kaikkien nimet. Tuossa oli Pyssy. Se oli reipas, nosti helposti laukan, mutta oli vähän kovasuinen. Tuossa taas oli Vintiö, jonka selästä monikin sai lentävän lähdön. Entäs sitten Maszka, kaunis kimo, joka edusti varmasti monelle sitä unelmien täyttymystä. Maszkan omisti nimittäin eräs aivan tavallinen tyttö, joka oli ollut aivan tavallisen tuntiponin hoitaja ja joka oli edennyt siitä hoitamaan yksityisiä poneja ja sai lopulta oman hevosen. Tämä tallitytön evoluutio ei läheskään kaikilla edennyt noin pitkälle, mutta voisin väittää, että suurin osa haaveili siitä niin, että sattui. 


Oma suosikkini oli viimeisinä aktiivisina vuosina Nico, joka oli niin reipas, ihana poni, että pyysin sitä ratsukseni joka kerta, vaikka kävin jo hevostunneilla. Pygmikoosta on etua, koska usein juuri minä sainkin mennä Nicolla. Se oli niin tohkeissaan kaikesta, että siltä pääsi aina pieni "hii", kun se odotti omaa laukkavuoroaan. 

Kun lähdin talleilta, päätin visusti, että jossain sopivassa vaiheessa palaan taas tämän huippuharrastuksen pariin. Kunpa jostain pääkaupunkiseudulta löytyisi talli, jossa voisi käydä epäsäännöllisemmin kuin kerran viikossa ja jossa silti pääsisi aina silloin tällöin esteille ja jossa aikuinenkin saisi ratsastaa ponilla. Koska kaikella kunnioituksella uljaita hevosia kohtaan, taidan olla kuitenkin enemmän sympaattisten, reippaiden ponien perään. 


Translation: I went to the stables. Now I need a pony. 

30 kommenttia:

  1. Ihanaa heppajuttuja! Itse olen ratsastanut pienestä elämästäni jo 15 vuotta ja samaistuin täysin tähän juttuun. Poni-ikäisenä esteet olivat parasta, mutta huomasin 15 vuoden iässä kouluratsastuksen olevan enemmän oma juttuni. Ratsastan kerran viikossa tuntiratsastajana ja se on mielestäni loistavaa terapiaa/urheilua arjen keskellä. Viikkotunnissa on myös se hyvä puoli, että melkein kaikki ryhmäläiset ovat ystäviäni, eli sporttailu ja kaverit yhdistetty. :)

    Tämä kirjoitus sai hyvälle mielelle ja muistelemaan omaa vanhaa hoitoponia. Ponit rules! Niissä on jotenkin paljon enemmän persoonaa ja luonnetta kuin hevosissa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, ponit ovat jotenkin sellaisia luonnepakkauksia ja aika vekkuleita. :)

      Mäkin ehdin ratsastaa tosi pitkään, mutta nykyään käyn hepan selässä tosi satunnaisesti. Viimeksi taisin ratsastaa Levillä pari vuotta sitten, olin sellaisella mainiolla suomenhevosella metsäretkellä.

      Poista
  2. Oioioi miten ihania ponikuvia! Ja kimot on ihan parasta, juuri eilen muistelin vanhaa kimoponirakkautta, Comet oli haaveiden täyttymys! Ja ilman muuta ratsaille, voin antaa vinkkiä paikoista kunhan asia ajankohtainen.
    -Marjut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuulen mieluusti vinkkejä sitten! :) Täytyy vaikka tuossa syksymmällä ottaa uusi harkintakierros.

      Poista
  3. Pakko kysyä, mutta ootko ratsastanut soukan talleilla (Espoonlahdessa) ja jos, niin koska? Hevosten nimet kuulosivat vaan mun korvaan niin tutuilta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen! En ole ihan satavarma vuosista, mutta _luultavasti_ 1988-1999? Jotain sellaista?

      Poista
    2. No sitten ollaan pyöritty siellä samoina vuosina. Hoidin prinssiä muutaman. Vuoden. Vuoteen 99 saakka.

      Poista
  4. Täällä ja yksi kolmasosan elämästään tallilla viettänyt hyvin samanlaisen tien kulkenut. Paitsi että, jotenkiun jännä juttu, mä voisin edelleen käydä myös epäsäänöllisesti (tai säännöllisestikin jos vain aika ja rahaty riittäisivät) ratsastamassa, mutta en halua viedä tytärtäni tallille, koska pelkään täydellistä hurahdusta hevosharrastukseen (enkä usko, että kestäsin sitä, eikä se toisaalta mahtuisi 15h/vk treenaavan tytön arkeen muutenkaan). Tämä "hurahduspelko" on jännä juttu, jota en osaa selittää edes itselleni. Juuri neidin kanssa yksi päivä puhuttiin siitä, miten nämä heppatytöt eivät oikein osaa muusta puhua kun niistä hevosistaan, miten se aina meneekin niin..?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tavallaan ymmärrän, mitä ajat takaa (tai ainakin luulen ymmärtäväni). Onhan se pikkutyttöjen maailma aika intensiivinen ja joskus myös tosi julma. Mä jotenkin tajusin sen itse vasta jälkeen päin, kun tein aikanaan mun semmatyötä vallankäytön keinoista kielessä ja tutkin niitä hoitopäiväkirjoja. Aikanaan siinä oli niin sisällä, ettei sitä huomannut, mutta päiviksiä vuosien jälkeen lukiessani olin ihan kauhuissani, että apua, tällaistako se oli!

      Kyllä mä ainakin tunnistan itsestäni sen, että yhdessä vaiheessa se hurahdus oli niin totaalinen, etten tosiaan edes hengittänyt muuta kuin heppoja. Kai se kuuluu asiaan. :)

      Poista
    2. Totta, ehkä se jotakuinkin näin menee. Jäin vielä pohtimaan sitä, että miten tosta heppamaailmasta tulee noin intensiivinen m i h i n k ä ä n muuhun harrastukseen verrattuna... ? Partio pääsee ehkä lähimmäksi mutta jää silti valovuosien päähän, mistään urheilusta puhumattakaan vaikka sitä treenattaisiin kuinka palavan intohimoisesti tahansa...

      Poista
  5. Ponit on ihania. :) Meille on ehkä tulossa tänä keväänä oma poni. :)

    VastaaPoista
  6. En kestä tällaisia ihania kuvia!, Niin kova heppakuume. Nyt ei vaan veny ihan vielä ratsaille, mutta jahka tästä kuopus vielä vähän kasvaa, niin täytyy kyllä päästä taas heposen selkään. Miehelle olen jo ilmoittanut, että tyttärelle hankintaan sitten poni :) Mies ei ihan vielä ole lämmennyt ajatukselle, mutta kun neiti on vasta 2,5 v niin on tässä vielä hetki aikaa vakuutella. Ja jos ei vakuutu, niin minkäs teet ;-)
    Vein muuten miehen yllätyksenä ratsastamaan vuosi sitten ja se tykkäsi tosi paljon, vaikka oli siis ihan ekaa kertaa hevosen selässä. Sanoi, että ymmärtää nyt ihan eri tavalla, mikä siinä lajissa kiehtoo ja lähtee mieluusti uudelleenkin! (ai mitenniin pientä aivopesua ilmassa täällä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivopesu hyvä! :D Onneksi sulla on vielä aikaa. Mun mies voisi varmaan kanssa ihan hyvin joskus lähteä ratsastamaan, jos veisin. Pitääkin ehkä joskus mennä yhdessä. :)

      Poista
  7. Iik, mä en kestä tuota ponin pehmoista turpaa ja höplöttelyhuulia. Oispa poni <3
    Mun haaveena on päästä viroon muhun saarelle ratsastamaan ja sitten tänne: http://www.talliperla.com/index.php?option=com_content&view=article&id=52&Itemid=57
    tuohon vois kätevästi yhdistää purjehduksen... ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä katoin tota Talli Perlaa viime kesänä, kun käytiin Ahvenenmaan Jurmossa ja olin ihan fiiliksissä! Silloin heillä ei kai ollut enää tunteja tarjolla tjsp., mutta mä laitoin kanssa tuon mieleen. :)

      Ja ponin turpa! Niin pehmoinen!

      Poista
  8. Voi nostalgian määrää, muistui mieleen oma ilmalento Vintiön selästä alas :) Ja kyllä, ponit on parhaita!-mary

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha! Mä en ole itse lentänyt Vintiön selästä, mutta monen muun kylläkin. Se ilmalento on kyllä jäätävä hetki! :D Mä tipuin alkeiskurssilla niin monta kertaa, että opekaan ei ollut enää moksiskaan, kun meikkis lävähti alas.

      Poista
  9. Jep, heppatyttö täälläkin sai sellaiset vibat että huhhuh.
    Itse ratsastin aktiivisesti 16 vuotiaaksi, sitten tuli 10vuoden tauko. SItten kuin ihmeen kaupalla silloisella miehen siskolla oli ensin heppa, sitten tuli talli ja monta heppaa, joista yksi sitten oli minunkin. Kun ero tuli, oli hevonen myytävä. Näillä etelän hinnoilla ei voi kukaan pitää hevosta, ei edes yhtä. 2005 vuoden jälkeen olen satunnaisesti selässä ollut, Hurmaannun siitä jokaikinen kerta. Kukapa heppatyttö ei. Vai mitä?
    Ponit, niillä menin minäkin piiiiiiiiitkään. Koska olin aina kurssin lyhyin ja kevein (jep, siihen aikaan :D) joten shettiksistä connemaroihin ja muihin tuli sitten läpi koluttua. Arabi oli se jolla minä hypin,jopa valmennuksissa. Poniini, joka oli kimo tottakai ja jolla sitä ruutia piisas niin,ettei maneesin mitta meinannut välillä piisata :D

    <3 ponit on parhautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siis mä olen joskus ollut jonkun verran pitkälläkin noissa hintaselvittelyissä ja pelkästään tallivuokrat on niin suolaisia, että no way! Ja vaikka mä siitä omasta ponista aina kohkaankin, niin järjen nimissä joku vuokrapolle silloin tällöin olisi paljon fiksumpi, ei mun aikakaan riittäisi omaan. Mutta ihanaa on päästä heppailemaan edes silloin tällöin, se hurmaannus jää päälle pitkäksi aikaa. :)

      Ruutiponit on just parhaita! :)

      Poista
    2. Täältä sais kimppapolle vuokrauskavereita varmasti *grin* :) Vaikka vähän isomman ponin :)
      Tässä mun "vieressä" on ainakin yks issikka talli, missä oon kanssa noilla mettäreissuilla käynyt. Vaanilan kartanon mailla. :)

      Poista
  10. Voi ihanat ponit! Ja hepat! <3

    Itse ratsastelin pikkulikasta varhaiseen aikuisuuteen. Talli, jossa kävin, oli kuitenkin niin kaukana, että pääsin tunneille vain kerran viikossa. Kuinka olisinkaan halunnut hoitohepan. Tunti ilman laukkaa ei ollut mitään. Esteet tunneilla ja kisoissa ihan huippua. Koulu oli ihan lällyä.

    Sitten tuli poikaystävät, opiskelut jne. ja harrastus jäi. Kunnes sitten ehkä kuusi vuotta sitten repäisin ja lähdin uudelleen tunneille. Sittemmin koulupuoli on innostanut enemmänkin ja parit pienet kisatkin olen käynyt. Oman tytön istutin ponin selkään alle kolmivuotiaana. Ja kyllä se heppahulluus syttyi häneenkin. Nykyään neiti ratsastelee edelleen shettiksellä (ikää tytöllä nyt seitsemän) ja minä samassa paikassa ihanalla suokilla. Ihan omaksi ilokseni vain. Mutta kyllä mieli lepää, kun pääsee ulos ja ratsaille. Ja syksyllä kun uskalsin tauon jälkeen kokeilla pieniä esteitä, niin kyllä sekin ilo ja innostus muistui mieleeni. :)

    Google vaan laulamaan, niin eiköhän teidän nurkiltakin löydy talli, jossa ei tarvitse sitoutua kursseihin tai tiukkaan säännöllisyyteen. :)

    Terkuin,
    Laara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä just mietin, kun oltiin kerran yhden kaverin polttareissa issikkavaelluksella ja näin yhden naisen siellä metsässä oman hepan kanssa ja koirat mukana, että tuossa on kyllä ulkoilua ja luonnosta nauttimista parhaimmillaan. :) Ei kai se happahulluus ikinä sillä lailla sammu, kun on kerran syttynyt. Lepää pienemmällä liekillä välillä ja yltyy aina silloin tällöin. Mulla ainakin. :)

      Kyllä mäkin uskon, että löytyy. Nyt on aika paljon kaikkea, mutta tuossa syksymmällä meinasin, että voisi taas harkita. Issikkatallithan on tietty siitä hyviä, että niissä voi mun käsityksen mukaan käydä epäsäännöllisemmin vs. ratsastuskoulut. Ja islanninhevoset on melkein yhtä mainioita pampuloita kuin ponitkin.

      Poista
  11. Kuinka kiitollinen olenkaan niistä vuosista, joita sain elää sitä joka ponitytön unelmaa. tänään viimeksi katseltiin lasten kanssa kuvia Jakesta <3 Kyllä mäkin joku päivä vielä hepan selkään haluan, ihan vielä ei pysty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Jakke! <3 Kaikkien suosikki, ihana, ihana onnenponi. :)

      Poista
  12. Voi olisiko kyseessä Soukan tallin Pyssy? Om suosikki oli siellä Porkkana, oli vähän isompi poni tälläselle huiopille. Nopeesti jouduin sitten jo vaihtamaan hevosille ratsastamaan... Siellä sitten hoidin Petteriä parisen vuotta! :) Voi kuin olisi ihana kun olisi aikaa kyseiselle harrastukselle! Kohta,kohta otan ja jatkan taas!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Ja toi instakuva sivupalkissa, jos huomaat, niin siinä laukkaan Porkkanalla. :) Mä hoidin Dennistä.

      Samaa mäkin toivon, mutta kyllä se aika meille tulee vielä. :)

      Poista
    2. Voi Dennis, kermakakku poni jolla oli aivan hirveä ratsastaa ilman satulaa... :) Voi niitä aikoja!!

      Poista
  13. Oi ihana heppajuttu! :) Mä olin kans pikkutyttönä ja nuorena heppatyttö ja olen sitä vieläkin. Taukoja ln välillä ollut syystä ja toisesta, mutta rakkaus heppoihin on kestänyt. Mun hoitoponi oli sellainen suuren oman pään omaava New Forestinponi Johnson, oi rakkautta ♥ Nykyään käyn ratsastamassa suloisella Eestinponi Monsterilla. Nimestään huolimatta hän on maailman kiltein ja söpöin :) Ja rakastaa porkkanoita. Mun 10v. poikakin käy mun kanssa välillä ratsastamassa. Maastolenkki kevätilmassa on ihan parasta ♥ Toivottavasti säkin löytäisit jonkun tavan jatkaa tätä ihanaa harrastusta! :) t. Salla

    VastaaPoista
  14. Ihana juttu <3, paitsi että ponit on mun mielestä lähinnä ärsyttäviä keppostelijoita ;). Mutta tämä saattaa johtua siitä, että aikuisiällä olen joutunut niiden selkään lähinnä kurinpidollisia toimenpiteitä varten (en siis omani, vaan ponin kurin).

    Itse vietän oman heppatyttöurani 30-vuotisjuhlaa (tsiisus, miten kaikesta voi olla jo kymmeniä vuosia...) ja melkoisia muistoja mahtuu tuohon settiin. Yksi vähän pidempi tauko harrastuksessa oli opiskeluaikaan, mutta muuten juuri mikään ei ole muuttunut. Tunneilla käyn edelleen ja tuossa pari vuotta sitten groomeilinkin varsin ahkeraan, mutta se jäi sitten, kun pojat vaihtoivat paikkakuntaa.

    Noista talleista vielä, kyllä tuollaisia satunnaiseen harrastamiseen sopivia paikkoja täältäkin löytyy. Fasiliteeteista voi toki joutua joustamaan, mutta jos esim. maneesittomuus ei haittaa, niin varmasti on jo vaihtoehtojakin.

    VastaaPoista

Kiitos päivän piristyksestä eli kommentista!