Vauhtia ja vaarallisia tilanteita


Tähän mennessä olemme seilanneet melkoisella tuurilla. Olemme välttyneet tapaturmilta, veneelle ei ole käynyt mitään ja kiviltäkin olemme osanneet pysytellä poissa. Tällä kesälomapurjehduksella kuitenkin sattui ja tapahtui muutamaan otteeseen. Syitä on varmasti monia. Yksi voi olla se, että kun taitomme ovat kasvaneet, olemme menneet myös hurjempiin paikkoihin. Veneessä liikkuminen on tullut niin tutuksi, että sellainen pieni terve pelko on kadonnut. Käyn läpi tässä postauksessa pari läheltä piti -tilannetta. Yritän pohtia, miten niihin päädyttiin ja ennen kaikkea sitä, mitä niistä opittiin. 

Case 1 - Melkein kivillä. Rytinällä.

Ensimmäinen juttu tapahtui aivan loman ensi päivinä. Olimme matkalla Hankoon kovassa vastatuulessa. Keulapurje oli kakkosreivissä ja kryssimme todella tiukalla kulmalla. Sortoa oli paljon ja väylä kapea. (Opinkappale numero yksi: Reivattu genoa huonontaa nousukulmaa erittäin paljon, koska purjeen etureunaan jää kangasta rullalle.) Heti styyralla olevan merimerkin vieressä oli pystykallio. Tuuli oli paaralta. Båt nousee yleensä hyvin tuuleen ja olemme tottuneet siihen, että tiukiltakin näyttävät paikat saadaan yleensä sitten kuitenkin hiulattua. (Opinkappale numero kaksi: Hyvän tuurin merkitystä ei pidä aliarvioida, mutta siihen ei myöskään pidä luottaa liikaa.) Nyt kävi kuitenkin niin, että kun pääsimme lähemmäs, totesimme, että emme ehkä pääsekään merkkiä tällä kertaa oikein. Reipas aallokko piti huolen siitä, että vauhti myös hidastui koko ajan. Päätimme käynnistää koneen ja ajaa sillä pahasta paikasta läpi. Vaan konepa ei käynnistynytkään. (Opinkappale numero kolme: Koneen käynnistyspäätös on tehtävä aiemmin. Voihan se puksuttaa vapaalla just in case, vaikka ei ihan heti vaikuttaisikaan siltä, että konetta tarvitaan.) Päätimme tehdä vendan. Oli liian myöhäistä, purje oli jo sakannut. Vauhtia ei ollut riittävästi, venettä ei siis voinut ohjata. Yritimme konetta uudelleen, se ei käynnistynyt. Båt ajelehti nyt kohti kalliota. Mies alkoi valmistella hätäankkuria ja käski minut jatkamaan koneen kanssa, mutta ankkuri ei pitänyt. (Opinkappale numero neljä: Ankkurissa on oltava aina ketju kiinni, pelkkä liina ei pidä mitään.) Minä jatkoin koneen käynnistysyrityksiä. Kallio oli todella, todella lähellä. Samalla sekunnilla, kun kone lopulta käynnistyi, väänsin tehot täysille ja työnsin pinnan ääriasentoon. Kun pääsimme riittävän kauas kalliosta, mies pysäytti tilanteen. Vaara oli ohi ja seuraavaksi piti miettiä, missä nyt olimme ja oliko lähellä jotain lisävaaraa aiheuttavaa. Puhaltelimme hetken ja totesimme molempien ajatuksen juuri ennen kuin saatoimme todeta koneen käyvän olleen, että kohta rysähtää, kiinni jostain ja päät alas. 

Kun sanoin, ettei hyvän tuurin merkitystä pidä aliarvioida, niin todella tarkoitan sitä. Sekuntia myöhemmin ihana Båtimme olisi ollut säpäleinä, jos kone ei olisi käynnistynyt. Tämä on pahin tilanne, joka meille on vesillä tullut eteen ja otimme sen erittäin vakavasti. Tilannetta on nyt käyty läpi ja analysoitu moneen kertaan. Asiat eivät koskaan ole yksinkertaisia ja tässäkään läheltä piti -tilanteessa varsinainen ongelma ei ollut se, että koneessa oli vikaa (jonka mies onneksi sai myöhemmin korjattua hyvin). Me itse olimme tehneet virhearvion, joka kertautui. Tilanteesta onneksi tällä kertaa selvittiin ja jotta tulevaisuudessa ei kävisi samoin, muodostimme toimintamallin vastaaviin paikkoihin. 

Case 2: Tajuton nainen vedessä, pimeässä ja ilman pelastusliivejä. Melkein. 

Toinen isompi sattumus oli ensiapuaiheinen. Illat olivat loman loppua kohden jo tosi pimeitä. Olimme saapuneet Lappoon myöhään ja saaneet köydet kiinni ja veneen satamaklaariksi. Tein kuten aina, riisuin liivit itseltäni ja Laivakoiralta ja lähdin ensimmäiseksi käyttämään haukkua asioillaan ja katsomaan samalla, missä satamamaksun voisi maksaa. Oli kylmää ja minulla oli UGGit jalassa. Kun olimme palaamassa veneelle, totesin, että koska laituri oli korkea ja Båt matala, veneeseen olisi hankala mennä. (Opinkappale: Minun olisi pitänyt pyytää miestä laittamaan keulatikkaat ja varmistamaan.) Aloin kuitenkin äheltää yksin ja niinhän siinä kävi, että jalkani lipesi kosteassa. Sain koiran heitettyä kannelle ja napattua kiinni kaiteista ja pääsin kannelle. Toinen jalkani ei valitettavasti päässyt ja se luiskahti oikein kunnolla iskeytyen kaiteen toiselle puolen. Sattui niin, että näin tähtiä. Mies tuli heti, kun kuuli kolinaa ja nappasi minusta kiinni. Kipu oli oikeasti niin paha, että pyörrytti. Niinpä jalan tutkiminen jätettiin toisarvoiseksi ja menin makaamaan selälleni ja mies nosti jalat ylös, etten pyörtyisi. Se vielä olisi puuttunut, että olisin pökrännyt ja tippunut pimeässä veteen ilman liivejä. Kunhan tajunnantaso siitä normalisoitui, mies auttoi minut sitloodaan ja tutkimme jalan. Nostin sen koholle ja pitelin kylmää sitä vasten.  Selvisin onneksi ihan vain järkyttävällä mustelmalla. 

Case 3: Piikkilankaan takertuneena. Taas minä!

Olenkohan muistanut aiemmin mainita, että olen aika kova telomaan itseäni? No, se käynee tämän postauksen myötä selväksi. Olimme Katanpäässä minimuotoisella haikkauksella. Rämmimme välillä pitkin aikamoisia ryteiköitä ja koska myös Puolustusvoimat on käyttänyt samoja jorpakoita, siellä täällä oli vielä vanhaa ja ruosteista piikkilankaa. Tarvitseeko edes sanoa? Varoitin miestä, ettei hän astuisi siihen ja vetäisin itse sen jälkeen suoraan aitaan. Onneksi minulta nämä refleksinomaiset kiljahdukset luonnistuvat, eikä miehelle jäänyt epäselväksi, mitä tapahtui. Hän huusi heti seis, etten yrittäisi liikkua ja etten repisi itseäni pahemmin ja tuli irroittamaan minut. Tutkimme taas vammat ja totesimme, että verta tulee jonkun verran, mutta kyse oli silti vain pintanaarmuista. Kävelimme vielä noin tunnin takaisin veneelle ja siellä sitten haavat putsattiin ja niihin siroteltiin Bacibactia. Ne eivät onneksi tulehtuneet. Jalkani tosin olivat pitkään aika mielenkiintoisen näköiset mustelmineen ja haavoineen. 

Translation: We encountered some that-was-close type of happenings while on our summer sail. Two of them were about first aid and one was an incident in which we nearly hit the rocks. Luckily, we are still here and the boat remained intact. Phew. 

Kommentit

  1. huh, nuohan ovat olleet todellisia vaaratilanteita - jotenkin ajattelin, että kerrot jostain pienemmistä jutuista.

    Meillä ei yksikään kulje veneestä laiturille tai takaisin ilman liivejä, ei koskaan. Isoisäni oli todella kokenut purjehtija ja hukkui rantaveteen juurikin siksi, että liukastui yöllä veneen kannella (kaste) ja löi päänsä. Joskus se on pienestä kiinni :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyse ei todellakaan ollut mistään pikkujutuista ja siksi halusinkin kypsytellä tätä postausta vähän aikaa. Voit uskoa, että peiliin on katsottu ja toimintatapoja muutettu!

      Poista
  2. Mielenkiintoisia tapahtumia, onneksi selvisitte ilman pahempia vaurioita! Purjehdus on siitä kiinnostava laji, että kerrottavaa (ja opittavaa) kyllä riittää kesä toisensa jälkeen. Sen lisäksi, että itselle sattuu ja tapahtuu, niin opettavaisia tarinoita kuulee paljon juuri muilta purjehtijoilta. Kivaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen takia mä kirjoitinkin tästä, että joku muukin voisi meidän lisäksi oppia ehkä jotain. :) Sitä samaa!

      Poista
  3. Voi Nårppa... ihan kauheita tilanteita! :( Mutta jos teillä oli epäonnea näiden tilanteiden kehittyessä niin oli teillä onneksi sitä myös niistä selvitessä. Olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Olitte kyllä reippaita, rohkeita ja viisaita hätätilanteessa toimiessanne ja jatkoitte myös reissua niistä holimatta :)

    Tuon case 2:n osalta on itse todettava, että onneksi olen niin kamalan hyppelykamminen, että huudan aina miehen kiristämään keulaköysiä, jos en kunnolla yletä. Pelkään laiturisiirtymisiä jopa niin paljon, että tosiaan ajan mieluummin veneen rantaan kuin hyppelen köyden köyden kanssa (tuo varmaan laittaa pelkoni realisitisiin mittasuhteisiin ;)

    Kaiken kaikkiaan: kiitos kun jaoit kokemuksesi, näistäkin voi oppia jotain. Vahinko ei tosiaan tule kello kaulassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä ihan kamalia, varsinkin tuo eka. Päätettiin heti, että reissua jatketaan. :) Ja tosiaan, jos jostain voi tuollaisessa tilanteessa olla tyytyväinen, niin meidän omaan toimintaan olin kyllä, vaikka tietenkään koko asetelmaan ei olisi alun perin pitänyt joutuakaan.

      Mä olin tullut vähän turhan itsevarmaksi noissa hyppelyasioissa, sain oikein kunnon opetuksen.

      Ja tosiaan, meidän alalla turvallisuuden kehittäminen perustuu siihen, että myös omat mokat raportoidaan ja analysoidaan ja kaikki tieto jaetaan ja kaikki yrittävät ottaa oppia kaikkien virheistä, niin jospa tämä toimisi vähän samalla tapaa? I hope!

      Poista
    2. Olipas mun viestini harvinaisen sekava. Pitäisi aina kirjoittaa kunnon näppiksellä. Näköjään kuitenkin täydensit puuttuvat sanat ym. ja ymmärsit :D

      Kaikessa toiminnassa olisi varmaan hyvä niellä ylpeyttään ja jakaa omat rankatkin oppimiskokemuksensa muille samaa toimintaa tekeville. Kaikista ihmisistä ei vain ole siihen, ellei työpaikka tai muu velvoita.

      Poista
  4. No hui!

    Onneksi pahimmilta katastrofeilta vältyttiin.

    VastaaPoista
  5. Moi, hyvä ja aiheellinen postaus. On totta, että aina sattuu ja tapahtuu. Itse olen vuosien kuluessa tullut ehkä entistä varovaisemmaksi ja pyrin miettimään etukäteen jo mahdollisia kauhukuvia ja sitä miten niistä selvitään. Toki miehistön kannalta ei ole erityisen kivaa, jos kippari maalaa koko ajan mustia pilviä taivaalle... Mutta vesillä pätee ennakointi samalla tavalla kuin autonkin ratissa. Onneksi ei rysähtänyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sitä pitää tosiaan löytää sellainen kultainen keskitie sen ennakoinnin ja pirujen seinille maalaamisen välillä. Ote oli ehkä itsellä vähän herpaantunut, nyt se taas palautui. Onneksi ei tarvinnut käydä kivillä sen palauttamiseksi vaan tällainen ilmainen oppitunti riitti!

      Poista
  6. Onneksi loppuviimein kaikki on hyvin. Huh, mitä sattumuksia.

    VastaaPoista
  7. Hienoa, että jaat nämä kokemukset, sillä niistä voi olla toisille oppia. Minä olen myös aika kova telomaan itseani, jalat on niin mustelmilla, ettei tahdo kehdata shortseissa paljoa kulkea =D. Merellä sattuu ja tapahtuu, ja osan jutuista on hyvä varautua esim. hyvällä ensiapuvarustuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä olen sitä mieltä, että vaikka tietty harmittaa tunnustaa, että tuli itse mokattua, niin näistä voi joku muukin oppia jotain ja jos joku vaaratilanne estetään sillä, että mun ylpeys saa pienen kolauksen, niin se on halpa hinta!

      Mä kuljen ihan pokkana sortseissa, vaikka jalat olisi minkä näköiset. Joskus joku aina vähän katsoo pitkään... :D

      Poista
  8. Hui! Onni onnettomuudessa x3. T.Selja

    VastaaPoista
  9. Tuli ihan hiki näitä lukiessa, huh. Onneksi ei käynyt pahasti!
    -Marjut

    VastaaPoista
  10. Rysäys päin kalliota on kamala ajtus! Pahaa paikkaa voi joutua kelaamaan mielessään monta kertaa. Kädet voi täristä ja sydän hakata! Onneksi olette ehjiä ja kunnossa.

    Mama L
    ps. minulla on huulessa arpi, se tuli siitä, kun lapsena juoksin metsäpolulla ja kaatuessani löin naamani ruosteiseen piikkilankaan. Sisareni kutsuivat minua sen jälkeen "rusinahuuleksi"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä muistankin että sullekin aina sattuu ja tapahtuu. Tiedän siis, keneen olen tullut... :D

      Poista
  11. Muutama vuosi sitten oltiin jossain luonnonsatamassa ja kiipesin veneeseen kädessä kasa päivälliskamaa. Portaita ei tietty ollut, eikä pelastusliivejä. Liukastuin niljakkaalla kalliolla ja lipesin mereen. Onneksi pää ei kolahtanut kallioon ja onneksi mies oli veneessä ja pääsi heti auttamaan (vesi oli sairaan kylmää ja kalliot niin liukkaat, etten päässyt ylös omin avuin). Mustelmilla selvittiin, mutta olisi voinut käydä paljon huonomminkin.

    Sellainen kantapään kautta opittu juttu, josta muutkin voivat oppia, on se, että ainakaan meidän plotteri ei näytä välttämättä matalikon matalinta syvyyttä, ennen kuin zoomaa kunnolla sen matalan kohdan. Niinpä 2 metrin matala voi näkyä 10 metrinä. Kaverit ajoivat kiville kerran kisoista palatessaan tuon vuoksi, me kerran melkein, kunnes kaiun nopeasti pienenevä lukema herätti kuskin ja saatiin käännettyä ennen kiveä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts! Kaipa jokaisen pitää kokea joku tällainen oma vastaava juttunsa, jonka jälkeen sitä jotenkin herää ja josta ottaa opikseen. Kylmä vesi vielä kangistaa niin sairaan nopeasti!

      Oho, enpäs ollut tullut edes ajatelleeksi tuollaista mahdollisuutta! Kiitos, kun jaoit. :)

      Poista
  12. Hui! Olipa teillä tapahtumaa ja pelottavia juttuja. Onneksi säikähdyksellä selvisitte ja kiitos kun jaoit nämä. Uskon että voivat olla oppina muille.
    Millaiset keulatikkaat teidän veneessä on? Oletteko viritelleen jonkun oman systeemin? :)

    -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon hyvin paljon siihen tiedonjakamiseen, jotta kaikki voivat oppia. :)

      Meidän keulatikkaat näkyvät ainakin tässä postauksessa:
      http://skiglari-norppa.blogspot.fi/2013/05/go-girls.html

      Poista
  13. Hei!
    Tosi hienoa, että jaat avoimesti kokemuksia tärkeistä asioista. Jokainen voi oppia. Jäin miettimään casen yksi tapahtumaketjua. Kävikö siis seuraavasti: Nousitte tuuleen. Hiipivä ahneus piinata, jotta ei tarvitsisi heittää vendaa, johti pikkuhiljaa nopeuden tippumiseen ja lopulta keulapurjeen pakkaamiseen ja ohjailukyvyn menettämiseen. Tilanteen realisoituminen ennen ohjailukyvyn menettämistä johti tarpeeseen käynnistää kone, mutta käynnistymättömyys loi todellisen vaaratilanteen. Olen hiukan eri mieltä tuurin merkityksestä. Suosittelisin asentamaan keulapurjeeseen useampaan kohtaa virtauslankarivejä, jotta virtauksen näkee myös osin rullatulla purjeella. Sen jälkeen voi sopia, että pinnassa ajetaan tällaisessa tilanteessa virtauksella ja vauhdilla. Näin operodaan tuuliolosuhteiden mukaan ja miehistö tekee töitä eli vendoja heitetään juuri se määrä kuin tuuliolosuhteet edellyttävät. Tapa johtaa siihen, että ohjailukyky säilyy ja sorto minimoituu, kun riittävä vauhti pysyy yllä. Itsellä ainakin on usean kerran tullut mieleen, että kyllä se vielä tuosta menee. Ja eipäs mennytkään muu kuin vauhti ja on vielä juuri ja juuri saanut heitettyä yli. Näiden kokemusten seurauksena ajamme aina mahdollisimman hyvällä virtauksella ja teemme vendat ihan mielellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävi juuri täsmälleen noin kuin kuvailit. Siis kyllä, ahneus iski ja kostautui. Virtauslangat menevät tosiaan piiloon reivatessa, ei siis tosiaankaan hullumpi idea laittaa niitä lisää!

      ja kyllä, se on nyt sisäistetty, että mieluummin pari vendaa enemmän kuin tuollainen tilanne enää uudelleen.

      Ja mä uskon tosiaan siihen, että kaikki yleinen turvallisuuden parantaminen lähtee siitä, että tietoa ei pantata. Ei se nyt mitään maailman siisteintä ole kertoa 20 000 ihmiselle, kuinka on mokannut, mutta menetetty ylpeys on pieni hinta siitä, että joku toinen voi ehkä välttää saman virheen. :)

      Poista
  14. Hyvä blogijuttu tärkeästä aiheesta! Yksi Purjelaivasäätiön kippari sanoi kerran, että niin kauan kuin säästytään suuremmilta fyysisiltä tai aineellisilta vahingoilta, niin virheet ovat hyväksi. Eiköhän jokaisella merenkulkijalla ole ne omat virheet, jotka muistetaan aina ja niitä ei enää toista kertaa tehdä. Hiljattain Yachting Monthlyssä oli juttu, jossa joukko kokeneita purjehtijoita tunnusti mieleenpainuvimmat cock-upit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri, nämä ovat niitä niin sanottuja ilmaisia oppitunteja, jotka kannattaa ottaa vakavasti. :) Ja ihan varmasti kaikilla on omat vastaavansa, mutta jotenkin tuntuu hassulta, että merenkulkupuolella niitä tarinoita vain kuulee harvemmin. Pitääkin etsiä tuo lehti! :)

      Poista
  15. Aina kun sattuu ja tapahtuu - ja välillähän tapahtuu :) - noudatan yhteenveto - analyysi - unohdus -periaatetta. Jos jää märehtimään, pian istuu apina olkapäällä ja alkaa jännittää tiettyjä asioita. Niin kuin huonot olosuhteet tai muut häiriötekijät. Unohduksesta huolimatta oppi jää kyllä takaraivoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tosiaan aina vähän tapahtuu, se on elämää. :) Tuo unohdus-pointti on tosiaan totta. Hevosenkin selkään pitää nousta takaisin heti, kun sieltä on mätkähtänyt maahan, ettei ala pelottaa liikaa.

      Poista
  16. Hui, pulssi nousi kun luin ekaa tapausta. Onni onnettomuudessa, onneksi ei käynyt pahemmin!

    Tuosta piikkilanka-tapauksesta tuli mieleen, että meillä naapurin laivakoira otti kerran ulkosaaristossa kontaktia piikkilanka-aidan kanssa (tai näin oletamme). Itse huomasimme asian vasta myöhemmin, kun ihmettelimme miksi koiran kainalo "roikkuu". Siinä oli sellainen 5-10cm palje, joka heilui itsekseen. Äiti (ihmis-hoitaja) sen sitten ompeli kasaan hätävara-varusteillaan, koska sieltä ei oltaisi päästy päiväkausiin eläinlääkäriin. Kuulemma ensimmäinen kerta kun potilas yritti purra. ;) Loppu hyvin kaikki hyvin, loman jälkeen eläinlääkäri kehui hyvästä ompelujäljestä. Onneksi oli välineet ja osaaminen mukana.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun juttelet ja oot messissä. :)