Rantautumisen työnjako
Marko kyseli kommenttiboksissa muiden työnjaosta rantautumisessa ja ajattelin, että voisimme hieman keskustella aiheesta. Meillä rantautuminen menee yleensä näin:
Olemme katsoneet satamakirjasta tai -oppaasta sataman erityispiirteet valmiiksi. Kun lähestymme rantaa, käymme ihan ensiksi tekemässä pienen kunniakierroksen rannan lähellä kytistelläksemme mahdollisia kiviä ja selvittääksemme, miten paikkoja on vapaana. Mietimme, mihin kohtaan kannattaa mennä tuulen kannalta. Laitetaanko sivu- vai keulakiinnitys? Kumpi puoli laitetaan kiinni? Sitten tulemme kauemmaksi ja minä laitan keulaköydet, keulatikkaat ja fendarit valmiiksi. Jos menemme lähelle muita veneitä, otan esille vielä yhden ekstrafendarin, jonka voin lyödä oman ja naapuriveneen väliin, jos tuntuu siltä, että nyt mennään liian läheltä. Tosin ekstrafendari meni mereen ihan kesän lopussa, eikä sitä enää löytynyt, joten tänä vuonna hankimme samaan tarkoitukseen korkkipussin, joka on sitten vähän isompi. Muistavathan kaikki, että kättä tai jalkaa ei saa ikinä laittaa veneiden tai veneen ja laiturin väliin!
Tällä aikaa mies on valmistellut joko poijuhaan tai peräköyden, rannasta riippuen. Sitten briiffataan. Sovimme muun muassa, miten rantaa lähestytään ja mikä köysi laitetaan ensin. Mietimme, alkaako tuuli mahdollisesti painaa venettä johonkin suuntaan. Tullaanko hipihiljaa vai onko pakko tulla vauhdikkaammin? Teemme Plan B:n. Jos rantautuminen ei onnistu suunnittelemallamme tavalla, mitä sitten tehdään?
Sitten mennään! Minä otan poijuhaan ja laitan sen kiinni, jos mennään poijupaikkaan. Kun tämä on tehty, huudan "kiinni" ja siirryn keulaan. Keulassa katson etäisyyttä ja huudan sen miehelle. Vaikka meillä on pieni vene, niin etäisyys pitää minun kokemukseni mukaan oikeasti huutaa, koska mies ei välttämättä muuten kuule. Kun olen valmis astumaan laiturille/rantaan, huikkaan, että nyt menen. Laitan sovitun köyden kiinni ja huudan "paara/styyra kiinni" ja tulen ottamaan toisen puolen köydän tai auttamaan miestä peräköyden kanssa. Tämä riippuu siitä, miten olemme sopineet etukäteen. Kun vene on hyvin kiinni, laitetaan kone pois päältä ja otetaan ankkurimaljat. Myös innokkaasti vinkumalla ja tunkemalla avustanut Laivakoira päästetään maihin. Vasta ankkurimaljojen jälkeen siivotaan kansi.
Miten teillä toimitaan? Kuka tekee mitä?
Aika samoilla spekseillä meilläkin. Tosin mä olen huomannut, että ei kannata huutaa etäisyyttä, kun lähestytään rantaa, parempi näyttää käsimerkkejä. Nostan siis käden ylös, ja kolme-kaksi-yksi sormea ja stop. (Jos mä olen ratissa niin mies kyllä huutelee ohjeita, turvallisemman tuntuista niin :)
VastaaPoistaMeillä työnjako on sillä tavalla selkeä, että vaikka yhdessä käydään asiat läpi ennen kuin mennään niin mies tekee päätökset, hänellä on niin kova rutiini minuun verrattuna. Yhdessä kuitenkin aina käydään hommat läpi niin että molemmilla on sama käsitys sitä, mitä tehdään (ja pienemmälle matruusille on tarvittaessa myös joku oma pikkunakki). Koskaan ei ole vielä tarvinnut riidellen ja toisillemme kiljuen rantaan tulla tai sieltä lähteä.
Jos jotain yllättävää valmisteluista huolimatta tapahtuu, mies ottaa täyden komennon ja minä tottelen kyselemättä. Jälkeenpäin käydään sitten rauhassa läpi, mitä tapahtui. (näitä sattuu tosi harvoin mutta eipä kai tässä lajissa yllätyksiltä voi kokonaan välttyä)
Meillä minä olen aina laittanut fendarit, keulaköydet ja peräpäänköydet valmiiksi. Lähinnä kai siksi, että ei ole juuri muutakaan tekemistä siinä ennen rantautumista. Tosin olemme menneet vain rantoihin, joiden kuviot jo tiedetään (koska vene on meillä "lainassa" ja viime kesä oli ensimmäinen kaksin purjehtien). Rantautuessa mies pistää perän yleensä kiinni ja minä olen silloin jo keulassa valmiina. Etäisyyttä ei ole ilmoitettu ja tätä lukiessa tulikin sellainen "ahaa, niinkin vois tehdä..." reaktio. Kun ensimmäinen köysi on kiinni, niin sen olen sitten aina huutanut.
VastaaPoistaOlen itse hoitanut hyppäämisen ihan pikkulikasta lähtien, joten teen sen just niinku se on aina tehty. Erittäin kiva lukea täältä muiden käytäntöjä ja saada uusia ideoita. Ensi kesänä olisi tarkoitus lähteä harjoittelemaan vähän enemmänkin ja vieraampiakin satamia, joten erilaisia käytäntöjä tulee hallitakin entistä paremmin.
Elina: Joo, toi on tärkeä juttu meilläkin, ettei ala kauheasti kyselemään vaan toimii niin kuin sanotaan, jos tiltsu tulee. Mies on kuitenkin veneillyt koko ikänsä, niin sillä on tuota näkemystä jooooonkun verran enemmän kuin mulla! :D
VastaaPoistaMeillä noi käsimerkit ei jotenkin toimi, kun mies katsoo muita juttuja silloin. Ainakin joskus. En mä ihan keuhkojen täydeltä huuda vaan silleen, että kehtaa katsoa sitten muit veneilijöitä silmiin. :D
Milla: En mäkään, ainakaan tutuissa paikoissa, aina sitä etäisyyttä huuda. Tilanteen mukaan vaan...
Mun mies antoi hyvän kehitysehdotuksen mun kirjoituksiin ja kehoitti välttämään hyppää-sanaa kokonaan. Että ennemmin astuttais laiturille/kalliolle tms. Se oli musta tosi hyvä idea, korostuisi itselläkin se, ettei mene mihinkään suin päin.
Nuo käsimerkit ovat meillä uuden veneen myötä pakolliseksi tulleita juttuja. En tiedä, onko moottorin ääni jotenkin vielä kovempi kuin entisessä ja etäisyyttäkin on sen 10 jalkaa enemmän, mutta aina jos huudan keulasta, mies valittaa, että ei kuulu. Ja mulla ei ole ihan pieni ääni... :)
VastaaPoista(joskus muuten joku laiturilla seisoskeleva neropatti alkoi kommentoida mun ilmoittamia metrimääriä, arvioin kuulema etäisyyden väärin. just sellaista apua kaipasin siinä rantautuessa...)
Mulla on ehkä vähän päinvastainen ongelma. Oon surkea kalastelemaan poijukoukkuja ja lähes aina ohjaan venettä merellä, joten minulle luonnollisinta on ollut olla pinnassa ja antaa miehen tehdä kaikki muu. Meillä yhdessä laitetaan fenkut ulompana, sitten mies laittaa poijuhaan/ankkurin valmiiksi, minä ajan veneen kohdalle ja mies kalastaa poijun tai heittää ankkurin. Sitten minä säädän nopeuden ja ohjaan laituriin ja mies menee keulaan. Taisin viime kesänä kerran noutaa poijun ja siitä jäi kyllä kiva positiivinen fiilis kun se onnistui ja vieläpä kerralla :) Iso haaste onkin puskea itseään tekemään hankalalta tuntuvia asioita, mutta siihen pitäisi pyrkiä. Lohduttavaa on kuitenkin että jokainen rantautuminen tuo lisää kokemusta ja joka kerta se muuttuu helpommaksi. Tsemppiä naiset!
VastaaPoistaElina: Aaargh, mä en kestä niitä laiturineropatteja. Meillä kävi viime kesänä Hangossa niin, että septi oli tullut liian täyteen, mikä huomattiin tyhjennysventtiiliä avattaessa ja voit vain arvata, kuinka disgusting tilanne se oli. Siinä sitten joku viisas laiturilla kommentoi, että elämäähän se vain on. Se mies ei tiedäkään, kuinka lähellä kävi, ettei lentänyt mereen... Ja jäi vielä toljottelemaan. Taisin kommentoida vähän eileidimäiseen tyyliin jotain hieman epäkorrektia.
VastaaPoistaNiina: Ai teillä on noin päin, hienoa! Se oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on todella nihkeätä, mutta kyllähän siitä tulee sitten upea fiilis jälkeen päin. Ja noinhan se on, jokainen kerta tuo sitä rutiinia lisää. :)
Hei Norppa!
VastaaPoistaMahdatkohan vielä huomata tälläisen kommentin. Hope so! Selasin kaikki Purjehdus-aiheiset postaukset läpi koska luin jostain että tästä aiheesta olisi tehty joskus oma postaus. Ja olihan siitä. Kiitos!! Tämä aihe mietityttää meitä kovasti. Olemme tänä kesänä aloittaneet veneilyn, 6 m DayCruiserilla. Ja tämä laituriin ajo on osoittautunut vähän haasteelliseksi. Minulla olisikin pari tarkentavaa kysymystä.
Jos sinä laitat ensin peräköyden poijuun (anteeksi jos termit eivät ole ihan korrekteja), ja sen jälkeen menet keulaan kiinnittämään veneen laituriin, niin mihin laitat peräköyden toisen pään, vai jääkö se vielä vapaaksi? Miten estät sen ettei vene törmää lauituriin? Onko tähän jotain kikka kolmosta?;) Meillä on sama työnjako mutta tänään onnistuin tömäyttämään (onneksi jo meko iäkkäään) veneemme suoraan laituriin. Hupsista.
Paljon vinkkejä sain kuitenkin tästä postauksesta, Kiitos=) T: Bayliner vm. 1997
Olen usein vähän huono vastaamaan vanhoihin postauksiin tulleisiin kommentteihin, mutta nyt vastan saman tien, ettei jää. Ihan hyvin voi laittaa uudempiinkin postauksiin tällaisia kyssiä, kun niistä ne huomaan helpommin ja toisaalta joku muu voi pohtia ihan samaa ja hyötyä keskustelusta. :)
Poista1. Peräköysi on yleensä meillä poijuhaka ja ankkuriliina. Toinen pää on siis valmiiksi kiinni veneessä ja se sitten vain kiristetään myöhemmin. Jos laitetaan köysi, niin siitä tehdään niin pitkä ja löysä, että se voi olla valmiiksi kiinni ja sitten sekin kiristetään myöhemmin. Kiinnitämme aina ekaksi sen veneessä kiinni olevan pään, se kuuluu rantatumisvalmisteluihin.
2. Minä voin estää veneen törmäämisen laituriin vain siten, että olen itse ajamassa sitä, toisin sanoen tämä on ohjaajan vastuulla. Hän käyttää kaasukahvaa ja jarruttaa ajoissa. Toki keulassa olija huutaa metrejä, jotta toinen tietää, kuinka lähellä ollaan, mutta jos meinaa käydä niin, että mennään laituria päin, eikä vene pysähdy ajoissa, niin sitten ei auta kuin pitää kiinni jostain, ettei tipahda/kaadu. Siinä kohtaa vene on toissijainen - pääasia, ettei kenellekään ihmiselle käy mitään. Mitään käsiä tai jalkoja ei saa ikinä laittaa väliin. Jos tuntuu siltä, että kaipaa apua, voi käyttää ekstrafendaria. Meillä on sellainen oikein tosi iso lättänä fendari, jota käytetään, kun on vaarana, että vene voi lähdössä tai rantautumisessa osua toiseen veneeseen. Olen sen kanssa valmiina keulassa heittämään sen väliin, jos tulee tiukka paikka.
Toivottavasti tästä oli apua! Kivaa veneilykesää teille! :)
Kiitos, oli apua! En ole vielä oikein hoksannut, miten veneellä onnistuneesti jarrutetaan, mutta yritetään, yritetään... kivaa veneilykesää teillekin, ehkä törmätään Helsingin rannikkovesillä.
PoistaMeillä molemmat tekee kaikkea, ettei tiukan paikan tullen tule ongelmia = se joka osaa, on jostain syystä estynyt.
PoistaRantautuminen, köysi/liina tosiaan ensin kiinni veneeseen, kun ankkuri laskettu tai kiinni poijussa, koneella ajaja ottaa kiinni kiinnitysköydestä tai liinasta ja pitää sitä löyhän napakasti otteessaan -> voi hyvällä kelillä ja pienehköllä veneellä säädellä vauhtia EIKÄ köysi mene potkuriin. Sen se tekee valitettavan varmasti jossain vaiheessa, jos on itsekseen meressä ja erityisesti jos joutuu pakittamaan.
Mukava blogi!
Jaana