Näin minusta tuli purjehtija: Anna



Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! Tänään purjehdustarinansa jakaa Anna. Hän on itse kirjoittanut tekstin, minä olen törkeästi vain kopioinut sen tähän. 


Olen siis purjehtinut koko pienen ikäni, vanhempani hankkivat veneen kun oli 2-v. Olin kuitenkin pitkään se passiivinen perhepurjehtija, joka hengasi mukana, mutta ei koskaan tehnyt muuta kuin mitä käskettiin. Kokonaisvaltaisemmin opin purjehtimaan (meri-)partiossa, jossa suoritin kursseja ja kävin tyttöporukalla merellä - kuitenkin edelleen passiivisena siinä mielessä, että aina oli joku muu, joka kantoi vastuun ja minä suoritin. Turvallista ja mukavaa.

Vuosia sitten lähdimme ystäväperheen kanssa Välimerelle purjehtimaan. Ystävämme on kokenut purjehtija, ja myös kipparoinut venettään usein. Puolisomme olivat aloittelijoita, mutta mikäs sen mukavampi paikka kehittää taitojaan kuin Kroatian kimmeltävät ja turvalliset vedet. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössa ja kipparimme sairastui. Sen verran pahasti että lähti muutaman päivän kärvistelyn ja paikallisten sairaalapäivien jälkeen kohti Jorvia.


Tilanne siis oli, että olimme yhtäkkiä kaksin miehen kanssa Kroatiassa, veneessä jota en tuntenut, ja vene piti saada siirrettyä vähintään sen kotisatamaan. Itsellä puski tuskanhikeä pintaan, mutta mies tsemppasi, että kyllähän sinä tämän osaat - ei se niin vaikeaa voi olla! Vatsa jännityksestä solmussa, pitkän keskustelun ja suunnittelun jälkeen irrotimme köydet ja lähdimme liikkeelle kohti kotisatamaa.

Muutaman mailin jälkeen oli todettava, että kyllä minä aika paljon osasinkin - en vain ollut koskaan antanut itselleni tilaisuutta testata sitä. Niinpä siirto kotisatamaan muuttui koko loppuajan kiertelyksi ympäriinsä ja vietimme upeat neljä päivää nauttien Välimeren mutkattomasta meiningistä.


Tuon reissun jälkeen olemmekin sitten purjehtineet kaksin myös Suomessa. Edelleen kovalla kelillä jännittää ja pelottaa, ja mielummin jätän vaikeat legit väliin, mutta onneksi se on sallittua! Paljon yksityiskohtia oli mennyt vuosien aikana ohi, koska niitä ei ollut tarvinnyt tehdä itse - aina oli löytynyt joku muu joka oli hoitanut. Itselleni vaikein asia hyväksyä olikin se, etten osannut jotain vaikka olin niin pitkään purjehtinyt. Kun sen hyväksyin, alkoi uusi opettelun aika, joka jatkuu edelleen. Olen niiiiin tyytyväinen, että minut pakotettiin liikkeelle, tarvittiin se toinen ihminen uskomaan minuun ennen kuin itse pystyin.


Voi sitä mieletöntä itsetyytyväisyyden tunnetta kun ohjaa veneen satamaan (mies keulassa köysien kanssa) ja vanhat parrat tuijottavat laiturilta kummissaan naiskipparia. :) Sitä jaksaa fiilistellä pitkään.

Ajattelin muuten sellaista, että nyt kesäkauden ajan purjehdusmaanantaisin käsiteltäisiin jotain yleisiä purjehdusaiheita ja näitä tarinoitakin on vielä lisää. Retkistä kirjoittaisin matkakertomuksia sitten sitä mukaa kuin olemme niitä tehneet. Yritän otsikoida purjehdusaiheet niin, että sisältö on selvää, jotta purjehdusjuttujen takia blogia lukevat löytävät paikalle, kun näitä juttuja on tarjolla. Blogin FB-sivun kautta selviää myös aika hyvin, mitä aihetta uusi postaus käsittelee. Olisiko teillä muuten jotain postausaihetoiveita purjehdusmaanantaille? Saa toivoa! Tulossa on ainakin ajatuksia virheketjun pysäyttämisestä ja siten haverin estämisestä, lisää purjehduksenaloitustarinoita, reittisuunnitelmia. 

Hyviä tuulia kaikkien viikkoon!

Translation: Anna, who had been sailing only as a somewhat passive crew member and didn't have much experience on maneuvering a boat suddenly found herself in a situation where the captain of the boat was incapacitated and she was the most experienced sailor. So it was up to her to get the boat into the harbour safely. This was a kick start for her to become the captain of the family boat. She writes that she is still sometimes afraid and leaves the really difficult sectors to others but luckily that's allowed. She now feels like a new era has started in her sailing career - an era of learning. 

Have an inspiring week, everyone and fair winds!

Kommentit

  1. Tämähän olikin kiva postaus. Naiskippareita ei kyllä valitettavasti ole kovin paljon ja tuolla venepuuhissa on huomannut, että monesti on sataman ainoa nainen veneen kimpussa. Missä ne kaikki naiset lymyävät, kun miehet kunnostavat paattia kesälle? Perjantaina viimeksi maston noston puuhastelussa kuulin, kun pari miestä käveli laituriamme kohti ja toinen sanoi, että mennäänpäs morjestamaan noita kahta. Kun sitten iloisesti tervehdin heitä jo melko kaukaa, niin vanhempi herra totesi kaverilleen, että ai se onkin nainen. Ei ollut ilmeisesti oletettavaa, että naisetkin puuhaavat veneen kanssa. Tosin sitten jäin hieman miettimään, että kuinka miehiseltä olen voinut oikein näyttää ja vielä ponnari päässä. Pistän nyt kuitenkin vanhan herran näkökyvyn piikkiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on uusio missio elämässä - saada naiset rohkaistumaan purjehduksessa. :D Se on eri juttu, jos ei tykkää tai halua, mutta ettei jäisi osallistumattomuus ainakaan siitä kiinni, ettei uskaltaisi...

      Toi on muuten ihan totta toi kunnostusjuttu. Mutta ehkä siinä on joku, että jos on vaikka muksuja, niin jonkun pitää olla niidenkin kanssa? Ja totta puhuen, mun mielestä se kunnostus on ehkä ihan pikkuisen tylsää. Ehkä muidenkin? Mä osallistun siihen kyllä, koska yritetään muutenkin jakaa hommat suht tasa-arvoisesti, mutta en mä siitä mitenkään nauti. Ehkä jotkut miehet taas suorastaan tykkää siitä ja tekee siksi yksin? Mene ja tiedä.

      Poista
  2. Kiva postaus ja hyvä tarina! Tarinan opetus lienee se, että naiset osaavat siinä kuin miehetkin. Purjehdus vaatii taitojen lisäksi vain uskoa omiin kykyihin, itseluottamusta ja hieman rohkeutta. Tiedättekö, sen lisäksi, että yritän kehittää itseäni jatkuvasti purjehtijana olen huomaamattani kasvattanut yhden tulevan naispurjehtijan. Hyviä tuulia naiset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, että naisten kohdalla kyse ei todellakaan ole atidoista vaan uskalluksen puutteesta. Hyviä tuulia sinne myös! :)

      Poista
  3. Hyvä postaus! Itse purjehdin vielä perheeni kanssa ja huomaan ihan liian usein olevani se passiivisin osapuoli kököttäessäni kajuutassa mamin ja isin touhutessa sitloodassa ja kannella. Tosin siinä missä vanhempien mielestä mukava sivumyötäinen on kaikista kivoin purjehtia varsinkin jos on pitkä suora väylä, minusta taas hauskinta on silloin kun tuulee kovaa ja halssia pitää vaihtaa usein. Meidän veneellä mukana olleet kaveritkin joskus kauhistelevat kuinka minusta hauskuus vain lisääntyy mitä enemmän kallellaan paatti on :D Hurjapää mikä hurjapää! Viime kesänä kuitenkin oivalsin että hei, viiden vuoden purjehtimisen jälkeen mä ihan oikeasti osaan jotain ja pärjään hetken yksinänikin jos äiti laittaa ruokaa ja iskän täytyy käydä sisällä, se on hieno tunne! Tänä kesänä olenkin luvannut aktivoitua purjehdusreissuilla entisestään, sillä tulevaisuuden haaveissa siintää oman kodin ja unelma-ammatin lisäksi vielä joskus ikioma purjevene :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava sun oivallus! Ja varmasti viiden vuoden jälkeen osaat jo vaikka mitä. :)

      Hyvä sinä! Ja onnea sun unelmille, toivottavasti ne kaikki toteutuvat. Toisaalta - miksi eivät toteutuisi. :)

      Poista
  4. Kiitos rohkaisevasta tarinasta! Itsellä on aikalailla sama tilanne kuin Annalla alussa, rakastan purjehtimista ja olen viettänyt kaikki kesäni saaristossa. Minulle tuota pakkotilannetta ei ole vielä tullut ja tällä hetkellä annankin ohjat heti muille omille epämukavuusalueilleni mentäessä. Pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni ja huomata, että harjoittelemalla sitä vain paranee ja epämukavuusalueet pienenevät. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun juttelet ja oot messissä. :)