Skuutti, spinnu ja muita outoja sanoja

Vanha postaus Noora & Noora -blogista



Aika moni lukijoistamme on päätynyt tänne edellisen blogini kautta. Uskon ja toivon, että paikalle on kuitenkin löytänyt ihan uusiakin tuttavuuksia. Niinpä ajattelin lausua muutaman sanan purjehdusharrastuksestani. Vanha blogini eli Kuinka purjehtijaksi tullaan alkoi aikoinaan kokonaan purjehdusaiheisena ja vasta myöhemmin aihepiiri levisi ihan kaikkeen mahdolliseen, mikä minua milloinkin sattui kiinnostamaan. Ihana harrastus oli kuitenkin koko ajan iso osa blogia. Myös tässä blogissa tulen kirjoittamaan purjehduksesta paljon, etenkin kesäaikaan. Talvellakin fiilistelen silloin tällöin.





Olen aloittanut purjehduksen vasta aikuisena, vailla minkäänlaista taustaa. Menin purjeveneeseen ensimmäistä kertaa, kun olimme jo ostaneet omamme. Olen siis opetellut kaiken ihan alusta asti, joten minä jos kuka tiedän, että varsinkin purjehdussanasto voi joskus olla aihetta tuntemattomalle ihan siansaksaa. Purjehduksesta ei kuitenkaan voi oikein kirjoittaa ilman, että käyttäisi tätä termistöä. Tässä siis alkuun pienen pieni opastus purjehduksen maailmaan. Kuvat on otettu viime kesänä, kun sain kutsua muutamia lukijoitani mukaan Henri Lloydin järjestämään purjehduspäivään. Postauksen kahta viimeistä kuvaa lukuun ottamatta kuvissa esiintyvä vene ei siis ole omamme vaan purjehdusseura HSS:n SM40.

SM40:ssä ei ole konetta lainkaan, joten purjeet nostetaan saman tien, kun on tarkoitus irroittautua poijusta. Isopurje (eli se purje, joka on mastossa kiinni) nostetaan yleensä ensin. Keulapurje voidaan ottaa käyttöön kahdella tavalla. Tässä (kilpa-)veneessä keulapurje nostetaan, koska se on tuollainen "tavallinen" purje. Se kiinnitetään joka kerta erikseen ja nostetaan sitten ylös etustaagia eli tuota kuvassa näkyvää vaijeria pitkin. Tämä keulapurje on nimeltään fokka. Lisäksi on olemassa myrskyfokka, joka on paljon pienempi ja jota käytetään todella kovilla tuulilla. Genoa taas on hieman suurempi purje. Perussääntö on, että mitä kovempi tuuli, sen pienempi purje ja toisin päin.
Värikkäät "pallopurjeet" eli spinaakkerit ja genaakkerit ovat siis pinta-alaltaan suurimpia ja niillä purjehditaan myötäisillä tuulilla, jotka eivät ole kovin kovia. Meidän veneessämme taas on niin kutsuttu rullapurje, mikä tarkoittaa sitä, että purje nostetaan vain kerran kesässä - silloin kun se laitetaan kiinni. Kun purje on poissa käytössä, se on rullalla etustaagin ympärillä. Käyttöön otettaessa sitä avataan rullalta tarpeen mukaan eli siinä ovat myrskyfokka, fokka ja genoa ikään kuin samassa. Spinaakkeri ja genaakkeri ovat aina omia, erillisiä purjeitaan. Näiden kahden ero on se, että toisen virittelyyn tarvitaan lisäpuomi ja toisen ei. Meillä on näistä kahdesta spinaakkeri eli spinnu ja siinä käytetään tuota puomia.

Skuuttaaminen tarkoittaa purjeiden säätelyä eli se on juuri sitä köysistä kiskomista ja löysäämistä. Isopurjeella on yksi skuutti ja sillä säädellään sitä, kuinka paljon auki tai kiinni purje on. Keulapurjeella on kaksi skuuttia. Niillä tehdään ihan samaa juttua. Purjeiden trimmaaminen on tarkkaa puuhaa. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että mitä vastaisempaan tuuleen kuljetaan, sen lättänämmät ja kireämmät ovat purjeetkin. Kun taas lähdetään laskemaan kurssia eli purjehtimaan myötäisempään ja myötäisempään, purjeita avataan hyvinkin löysälle. Omilla taidoillani tässä on ihan riittävästi ähellystä, koska tuuli on sellainen, että se vaihtelee joskus hyvinkin paljon sekä voimakkuudeltaan että suunnaltaan ja purjeet, jotka olivat äsken täydelliset, eivät kohta enää kelpaakaan.

Sitten, kun osaa enemmän, voi hifistellä vaikka purjeen pussikkuudella. Säätömahdollisuuksia on siinä, mitä skuuttipistettä käytetään, kuinka kireällä kikkatalja on, kuinka kireällä takastaagi on ja niin edelleen. Itselleni riittää, että ne pienet ja vipattavat punainen ja vihreä lanka keulapurjeessa sojottavat suoraan taaksepäin, eivätkä irtoa purjeesta (jos ulompi naru lähtee vipattamaan miten sattuu, purje on yleensä sakannut). Silloin menee hyvin. Windex on tuuliviiri maston huipussa ja näyttää tarkkaan, mistä suunnasta tuulee. Itse en ainakaan osaa tuntea niin hienosti vaikka kasvoillani vaan lunttaan kyllä ihan pokkana. Varsinkin vastaisilla tuulilla eli luovittaessa eli kryssittäessä kaipaan apua. Purje toimii ihan samalla logiikalla kuin lentokoneen siipi eli siihen tulee imua (lentsikassa nostovoimaa). Vain myötätuulella purjehdittaessa tuuli varsinaisesti työntää venettä eteen päin. Parhaat vauhdit saadaankin usein sivutuulella, ei myötäisellä eli slöörillä. Ihan suoraan takaa päin tuleva tuuli on nimeltään platlenssi. Silloin täytyy pitää varansa, ettei tuuli tartu yhtäkkiä puomiin (eli siihen isopurjeen alaosassa kulkevaan pötikkään, joka näkyy vähän tuossa ruorikuvassakin) ja läväytä sitä kovalla voimalla puolelta toiselle. Siinä voi nimittäin käydä hassusti, jos pää on jäänyt tielle.

Lainaveneessämme oli ruoriohjaus. Meidän veneessämme on pinnaohjaus, mikä tarkoittaa, että ohjausvälineenä on sellainen keppula tuolla veneen perässä. Ruori toimii kuten auton ratti, pinnaa taas käännetään juuri päinvastaiseen suuntaan kuin mihin veneen halutaan kulkevan.

Varsinkin kovilla tuulilla purjeisiin tulee aikamoisia voimia, eikä niitä saa välttämättä hallittua ihan omin voimin. Tätä varten veneissä on vinssejä, joista saa lisää vastavoimaa. Mitä kovempi paine purjessa on, sen enemmän tarvitaan kierroksia vinssin ympärille. Vinssiä kierretään irtokammella. Me olemme havainneet hyväksi sen, että kun tuulee kovempaa, minä ohjaan venettä ja mieheni hoitaa skuuttaamisen, koska hänellä on luonnollisesti enemmän voimia kuin minulla.

Tällä purjehdusretkellä meidän venettämme kipparoi Hena Henri Lloydilta. Olimme tosi hyvissä käsissä, herra on nimittäin purjehtinut maailman ympäri parikin kertaa. Ihan allekirjoittaneen taitojen varassa ei siis onneksi oltu. (Olen itse kipparoinut venettämme yhden ainoan kerran ja olen edelleen kauhunsekaisella tavalla ylpeä tuosta, mutta en ihan heti halua tehdä sitä uudelleen.) Tässä viikataan keulapurjetta kasaan purjehduksen päätteeksi. Keulapurjeen onnistunut viikkaaminen oli muuten yksi minun ihan ensimmäisiä onnistumisen elämyksiäni purjehduksen parissa.

Vaikka kesään on vielä aikaa, tunnelmoin purjehdusjutuilla varmasti aina silloin tällöin. Kunhan kesä koittaa ja saamme veneen veteen, tulen kirjoittamaan purjehduksesta ainakin kerran viikossa. Silloin pääroolissa ovat usein tekemämme retket. Kisaamisesta meillä ei ole kokemusta, joten siihen aihepiiriin en osaa sanoa mitään. Veneemme on nykymittapuulla suorastaan minikokoinen, retkeilemme Avance 24:lla. Numero 24 tarkoittaa samaa määrää jalkoja eli reilua seitsemää metriä, se on veneemme pituus.

Veteenlasku tapahtuu toivottavasti toukokuun alkupuolella. Uhoamme aina kovasti saavamme veneen veteen vapuksi, mutta näin ei ole vielä kertaakaan tapahtunut. Avance 24:mme miehistöön kuuluu vielä minun ja mieheni lisäksi Laivakoira, joka nauttii aurinkoplänteistä, uimisesta, saunomisesta ja siitä, että koko lauma on kasassa. Purjeiden rapinaa ja skuuttaamista se puolestaan vihaa.

Jos teillä on jotain purjehdusaiheisia postaustoiveita, niin voin mielelläni toteuttaa niitä tässä veteenlaskua odotellessa.